Heipä hei pitkästä aikaa. Tämä lienee viimeisiä merkintöjä ennen kun poistan koko profiilin.
Uskoin kauan, että kannabis on hyvä juttu. Olin rakastunut. Näin koko kasvin vaaleanpunaisten lasien läpi, kunnes totuus iski päin näköä.
Muistan kuinka aina vähättelin kannabiksen haittavaikutuksia, psykooseja, vainoharhaisuutta, paniikkikohtauksia... "Ne on tosi harvinaisia" mä väitin itselleni ja muille, vaikka lähipiirissäkin tapauksia löytyi. "Ei se niin vakavaa ollut."
Nyt oon kuitenkin nähnyt niitä niin paljon, etten voi enää huijata itteäni. Ehkä omakin mielenterveys jonkin verran kärsinyt tämän kasvin ansiosta.
Sanoin myös usein "toisille sopii, toisille ei." Mutta sopiiko mikään päihde todella kellekään? Parantaako mikään päihde (päihteenä) kenenkään elämänlaatua oikeasti? Halutaanko me vain uskotella itsellemme, että niin olisi, jotta saisimme oikeutuksen kiskoa päihteitä? Haluamme päihtyä, vaikka tiedämme, ettei se välttämättä ole kannattavaa. Samalla tapaa kuin haluamme luistaa velvollisuuksista, joista tiedämme, ettei meidän oikeasti pitäisi luistaa. Haluamme syödä karkkia ja roskaruokaa, vaikka tiedämme ettei se ole terveellistä... Joten keksimme oikeutuksia itsellemme, jotta emme tuntisi huonoa omatuntoa. "Tarviin tän tupakan, muuten tää vitutus ei mee pois" me sanomme, vaikka tiedämme itsekin ettei tupakka oikeasti vitutusta poista, vaan meidän oma päätöksemme siitä, että olemme vittuuntuneita kunnes saamme tupakan. Tai kannabis: "En voi rentoutua ilman kannabista", onko kyse siitä, ettet voi, vai siitä, että olet keksinyt itsellesi pelkän tekosyyn poltella pilveä?
En mä tiedä, teillä on kaikilla varmasti omat syynne käyttää päihteitä niin kuin käytätte. Kaikkien syyt ei välttämättä ole samoja kuin mulla, jotkut ei ehkä halua myöntää valehtelevansa itselleen (kukapa haluaisi) ja jotkut ei ehkä valehtelekaan, mistäpä mä sitä voisin tietää. Itse tiedätte parhaiten.
Oli se kannabiskin aluks ihan kiva juttu, kunnes siitä tuli mun elämän keskipiste. Sen jälkeen se alkoi pala palalta musertamaan mun mielenterveyttä... samalla kun mä yritin keksiä itselleni tekosyitä, jotta voisin jatkaa polttelua, jotta voisin vakuuttaa itselleni, että siinä on enemmän hyvää kuin huonoa... Vain siksi etten halunnu kohdata totuutta.
Enkä mä uskonu niitä lehtiartikkeleja kannabispsykooseista ja mielenterveysriskeistä, emmä uskonu mitään. Tai vaikka uskoinki, ne tuntu jollain tasolla epätodellisilta "ei kai tollasta nyt niin usein käy" mut näköjään käy. Tarpeeks ku polttelee, ni ne tapaukset ei todellakaan oo enää harvinaisii. Meidän kaupungin porukasta on jo tarpeeks moni seonnu, että mä voisin enää ummistaa silmiäni.
Vaikka mä sanonki nää jutut teille, te hiisailijat todennäkösesti ette usko. Ette te usko niin kauan, kunnes teidän rakkauden kohde lyö teitä pesäpallomailalla päähän; vasta sit te tajuutte, ettei se ollutkaan niin ihana tyyppi kuin te luulitte. Vaikka kaikki muut on tienny sen jo kauan ja sanonu teille, te ette oo nähneet huonoja puolia, koska te pidätte liikaa. Ette haluu nähdä. Ehkä ette ikinä näekään, ehkä se ei ikinä lyö teitä pesarilla niin ku mua, ehkä siitä ei koskaan tuu teille ongelmaa... mut ehkä tulee.
Anthony DeMellon Havahtuminen-kirjassa oli rakastuneista sanottu jotain tähän tyyliin: Kysytte: "Mitä hän tuossa näkee?" Ei hän näekään, juuri siitä on kysymys! Hän ei näe mitään, sillä hän on tunteidensa sokaisema.
Minä olin rakastunut kannabikseen.
Mulle se ei oo enää sen arvosta.
Mä varotan teitä kaikkia, jotka "alatte tajuta asioita" kannabiksen myötä; varokaa, ettette "tajua" liikaa. Ettette spekuloi liikaa, ettette usko ajatuksianne liikaa. Psykoosin ensioire on nimittäin usein juuri tämä; se, että alkaa tajuta jotain, mitä muut eivät tajua... tai ainakin siltä se vahvasti tuntuu.
