Z.eta

Tunnen itseni niin tyhmäksi ja hyväsikäytetyksi. Mietin vain vähän väliä,että kuinka tämä voi olla mahdollista? Onko tämä edes mahdollista,vaiko vain pelkkää harhaa?? En löydä syytä siihen miksi kaikki olisi tapahtunut oikeasti minulle. En,vaikka kuinka olen miettinyt... Tavattuani nykyisen aviomieheni rakastuin ensi silmäyksellä. Olin aivan taivaissa ja se lieneekin suurin virheeni,jonka vuoksi en totuutta rakkudeltani nähnyt tai en vain halunnut sellaisena sitä hyväksyä,sillä rakkaus oli kumonnut täysin kaiken sen,minkä olisi kuulunut varoittaa minua. En nähnyt varoitusmerkkejä tulevasta tuhostani. En tietenkään nähnyt sitä,minkä kaikki muut olivat nähneet jo heti alusta asti. Miten voikaan nähdä saman ihmisen niin täysin erilailla,kuin muut näkevät? Luulen,että näin sen,minkä vain halusin nähdä ja suljin mielestäni sen,mikä olisi pitänyt katsoa ja tutkia tarkemmin,kun mahdollisuus siihen oli. Kuitenkaan tuollaista mahdollisuutta en muista edes olleen lukuisista pahoinpitelyistä ja henkisestä väkivallasta huolimatta. Vai olivatko juuri ne se asia,jossa pahimman virheeni tein antamalla anteeksi ja uuden mahdollisuuden? Olivatko ne se mahdollisuuteni "kääntyä tuhoon johtavalta tieltä vielä takaisin päin ennen pohjalle putoamista?" En osaa sanoa,voi hyvinkin olla. Olen niin surllinen ja pettynyt,sekaisin ja maahn potkittu. On vaikeaa edes olla ja tietenkin vaikeampaa ajatella mitä on tapahtunut. Rakastin miestäni vielä jokin aika sitten enemmän,kuin elämää. Hän oli kaikkeni. Se jolle myös annoin kaikkeni ja vielä enemmänkin.. Kun selviääkin,että elämä hänen kanssaa,avioliitto sekä kaikki ovat olleet pelkkää
valhetta,niin se tunne on sellainen jota on lähes mahdotonta yrittää kertoa tai kirjoittaa. Mun maailmani melkein romahti. Romahtikin,mutta onneksi ystävät ja läheiseni ovat olleet tukenani ja läsnä 24/7 siitä asti,kun totuus selvisi minulle(kin). Rakensin kaiken,koko elämäni valheisiin,joita minulle kerrottin. Hänen valheet toivat ilon mun elämään. Annoin itseni rakastaa,vaikka takaisin en koskaan sitä saanutkaan. En,vaikka muuta en mä tahtonutkaan. Mietin,että kuinka koskaan selviän tästä? En varmaan selviä täysin koskaan,olen siitä lähes varmaa,mutta riittäisi,että voisin antaa itselleni joskus vielä mahdollisuuden onnen löytämiseen,mutta nyt tiedän kuinka se voi satuttaa. En usko haluavani tuntea tätä tuskaa koskaan enää uudestaan,jos tämä ikinä edes loppuu.... Annoin kaikkeni ja enemmänkin,mutta nyt sattuu. Se ei riittänyt,ei lähellekkään riittänyt. En voi antaa koskaan enempää tiedän sen,joten mitä tämä maailma ja onnen löytäminen oikein vaativat? Jotain jota minulla ei ole antaa saadakseni sitä.... Kai liikaa uskalsin olettaa,kun häntä rakastin... Rakastin unelmin ja haavein ja tuhansin suudelmin.... Muhun sattuu ja paljon,mutta ei sydämeen,sillä se on multa viety sekä tuhottu. Ei siihen silloin voi sattua.... Rintaa painaa silti ja kurkkua kuristaa.... On jälleen vaikea hengittää ja kyynel vierii poskelta puserolleni. Miksi näin tapahtui minulle? Sitä en varmaan koskaan saa selville. Kai kuitenkin lopulta kaikella on tarkoituksensa. Näilläkin tapahtumilla ja kivulla. Tahdon vain olla ja itkeä. Ei ole paljoa pyydetty sillä muuhun en nyt välttämättä kykene. Aurinko on pimentynyt,ehkä lopulliseti se pistää miettimään.


MartinaZ