Leveä kaistale maata on tyhjillään allani. En ainakaan tunne enää painoa, joka olin ennen minä. Valehtelevien hermoimpulssien kautta, suonieni sisällä palaa jokin. Turhuuden sammuttama jano, jota ennen olisin kutsunut tunteeksi. Vailla kohdetta, jatkan hetken eteenpäin, kunnes määränpää on näkymättömissä ja kapea näkökenttäni rajoittuu pienelle, sumun peittämälle alueelle.
Kerta toisensa jälkeen, lupaus kaikuu ulvovan tuulen vietäväksi, tyhjien, kantautumattomien sanojen kautta. Onttous syö senkin lopulta pois. Viimeinen kyynel astelee pitkin poskeani kevyesti, enää edes tarkoittamatta mitään. Epämääräinen rytmi kantautuu kaiuttimista korviini. Veri virtaa suonissani, kohti aivojani. Se vuotaa ulos silmäluomieni alta, nähden päivänvalon, jota minä en enää näe. Ulkokultaisesti sanottuna, maailma on harha, mutta ehkä se olen todellisuudessa minä itse. Ehkä harha olenkin minä.
Rajaan vaihtoehtoni. Paluu hetkeen ennenkuin katosin? Mahdotonta. Yksi uusi tulevaisuus, uusi tarina ja uusi unelma? En pysty siihen enää. Ei. Kunnianhimo on syönyt liikaa. Jos pysyn paikoillani, tukehdun, ja jos liikun, eteneminen tekee liian kipeää. Minä pelkään. Vaikken tahdo pelätä. Haluan yhä saavuttaa sen kaiken. Pelko vain ei anna periksi. Eikä mikään muukaan.
Tunneskaala on vähentynyt olemattomiin. Näen erään nelikirjaimisen sanan. Ainoastaan se leijuu silmieni edessä, välillä himmeänä, välistä silmiä särkevän voimakkaana.
VIHA.
Sen minä tunnen.
Viha.
Luovuta.
En halua. Vihaan. Se on aitoa ja se pitää minut liikkellä. Se on voimavara. Ainoa johon voin luottaa. Siitä muodostuu lopulta koko identiteetti.
Heikko persoonallisuus, jonka vahvuudet ovat silti niin selvästi koholla kaikista muista. Tietää itsekkin olevansa parempi kuin nuo ontot raakileet, jotka nauravat, vaikka eivät itsekkään tiedä miksi. Ilkkuvat ja jatkavat elämäänsä, vaikka niiden pitäisi hävetä olemassaoloaan.
Tunnen
Tiedän
Olevani parempi kuin yksikään niistä, vaikka siipeni revittiin, ennenkuin ehdin edes kokeilla niitä. Asettukaa vastaan ja kääntykää poikkiteloin. Minä tuhoan teidät, kun vihdoin nousen. Nousen tuhkastani, en katso taakseni kuin hetken, ennenkuin poltan jokaikisen sillan takanani.
Kehtaattekin yrittää estää.
Persoonattoman maailman keskellä, minä en antaudu massaan. Viimeisten harhaoppisten joukossa luon itseni yhä uudelleen ja uudelleen, estän sulautumisen massapsykoosin vietäväksi. Jahtaan unelmaani ja sitä mikä minulle kuuluu. Kunnianhimoni ei anna periksi ennenkuin mullat lasketaan arkkuni päälle. Viimeistä henkäystäni edeltävät sanat kaikuvat jo korvissasi.
"Minä olen jotakin". Ja minä hymyilen, sinun itkusi keskellä. Epätoivonne on säälittävää. Maailmanne on ämpäri täynnä paskaa. Minä olen esiintyjä, sirkuksessa, jossa te olette katsojia. Olen klovni ja jokeri, trapetsitaiteilija sekä taikuri.
Voi, kuinka odotan sen olevan alussa ja lopussa. Kun tiedätte, mitä tarkoitan, on jo liian myöhäistä. Sulkekaa suunne ja katsokaa kun käytän maailmaanne leikkikenttänäni.
Niin. Tehän katsotte, ette malta sulkea silmiänne. Mutta minä näen kaiken erilailla. Ja heikoimmillanikin, olen vahvempi kuin te kaikki yhteensä.
