Kauneden sydämestä vapautuu irstaus
Ilkeys raivaa tiensä rakkauteemme, lupaa kysymättä
Auringon ollessa korkealla, emme voineet kuitenkaan olla välittämättä
Sitten, kun on pimeää, on hyvä päästää irti, kyyneleittä
Kaikki valheet kasaantuneet tappavaksi kuin syöpä
Olit joskus tärkeintä, olin minäkin sinulle, edes se myönnä
Ei voi kaikkea enää pukea sanoiksi, sielussa ulisee viima, niin kylmä
Sanat eivät voi lävistää enää, on mahdoton tietää, mikä on valhetta, mikä totta
On tarkoitus kulkea yksin, olenhan sen jo kauan tiennyt
Ilman lepopaikkaa, jollainen sinun sylisi joskus oli, mutta senkin olet pois vienyt
Vapautan itseni jo näistä kahleista, joilla itsetuhoa vain ruokin.
Viha palaa yhä sydämessä, mielessä, sanotte vaan "tunne kai se on tuokin".
Haluaisin teille joskus, niin kuin te minulle, yhtä lailla nauraa
Olkaa edes hetken kuin minä, voin tuntea kun pelko unelmaa kohtaan kuristaa kaulaa
Tiedän ettei tästä jää historiaan jälkeä, tuskin edes sinun mieleesi
Minuun kuitenkin jää, olen peloissani, kuitenkin itsevarma, vaikka haluat tuntea minulta kaiken vieneesi
Kerroit minulle, et koskaa totta puhunutkaan, vaikka niin sanoit
Omaa vikaani osittain, tiedän, olin hölmö kun uskoin
On parempi olla yksin, yrittää elää, kuin kahdestaan leikkiä kuolevaa
Nyt, viimein aurinko laskee rakkautemme ylle, Emme uhranneet kaikelle edes viimeistä suudelmaa
Minulla on sinusta jäljellä
Ainoastaan nämä kuivuneet kyyneleet
