Aamun ensimmäinen katse peilin kautta silmiini.
En tahdo uskoa että se olen minä.
Suoritan rutiinit, katson ulos ikkunasta.
Siellä on vain tuollaista.
Tuollaista.
Jokapaikassa.
Ei enää sellaista joka sen piti olla.
Sellaista kuin sinä ja minä.
Me.
En uskottele että kaikki on hyvin.
Ei mikään ole.
On silti pakko tunnustaa.
Palvon sinua.
Tarvitsen sinua.
Tarve haihtuu.
Suuremman tieltä.
Unelman,
jonka epähuomiossa olin vähällä vaihtaa sinuun.
Sinä.
Nyt saat olla se olento, joka halusit.
Veri ei valu kaulastani.
Vaan sydämestäni.
Suihkuna kämmenillesi.
Voin vain toivoa ettet tuhoa sitä.
Pientä ja kylmää.
Ei tilaa tunteille jää.
Sinun puristaessasi sen kokoon.
Minä.
Annoin osan sinulle.
Et arvostanut sitä,
yhtä hyvin olisit voinut tehdä tämän jollekin muulle.
Miksi valitsit minut?
Kiusallasi, tahallasi...
Rakkaudesta.
Jonka näyttämiseen, kultani, sinusta ei koskaan ollut.
/////
Kaunis kuvitelma
Koska totuus oli valhetta.
On toinen minä ja toinen sinä.
Toinen aika, ehkä toinen paikka.
Pimeää, mutta sydämessä loistaa valo.
Huulet kohtaavat, kielet leikkivät, rakentaen tien himolle.
Niin lämmintä kun sinä olet siinä.
Ei saa pelätä.
Ei tarvitse pelätä.
On käsi kädessä.
Kiiman jäljet kaulalla.
Rakastavaiset hymyilevät,
eivät muista.
Se loppunut jo on.
Eivät halua muistaa.
Eivät uskalla.
Tässä hinta.
Särkyneillä lupauksilla
