Hapeton avunpyyntö, lähtöisin ihmisen pojalta, joka nykyään on ainoastaan tyhjä kuori.
Jokin kadonnut, sellainen jota etsiessään on tapettava rakkaus ja kaipaus, unelma.
Jonkinlainen suuri, hitaasti haudan edestä siirtyvä kivenlohkare, valo paistaa sisään hautaan.
Kiiltokuvan toinen, todellinen puoli, himoakin voimakkaampi tarve päästä pinnalle,
Mielensä sisältä pois, herätä kuolleista, kasvattaa lahonneet siivet uudelleen,
Nousta palaneiden siltojen tuhkasta ylös, ja sieltä taas pohjalle.
Valmiille pohjalle, rakennettuna tiettyä hetkeä varten. Vapautumista. Kahleista.
Kyynel tekee tiensä sydämestä, posken pinnalle.
Herkälle pinnalle. Vaalealle, repeytyvälle, ohuelle.
Surrealistinen uni jatkuu jatkumistaan,
Silmäluomien takana todellisessa maailmassa.
Unia vai näkyjä?
Ei, voitko uskoa,
Etten ole hullu?
Myrkky tekee tiensä elimistöön.
Pistävästä tummanvioletista ruusunpiikistä.
Valuu verisuonia pitkin maksan ohi,
Keuhkoihin, salpauttaen,
Sydämeen, kylmettäen sieltä lähtöisin olevat,
Kyyneleet.
Sairautta vai jotain muuta?
Unelma. Parannuskeino.
Jonka niin kovin hartaasti tarvitsen.
