Tällaista tuli vaan mieleen. Yleensähän nuorena "pitäisi" hoitaa kaikki sekoilut, ettei sitten vanhemmiten tule enää tarvetta toteuttaa mitään, kun on mahdollisesti perheellinen yms.
Itsellähän alkoi nuoruus käytännössä aivan eri tavalla. Menin armeijaan 18v:nä, armeijan jälkeen en enää palannut kotiin, vaan muutin suoraan avoliittoon, joka kesti 4 vuotta. Elin ns. "perhe-elämää" todella nuorena, sekoilut oli sekoiltu?
Noh, ei tämä avoliitto sitten loputtomiin tosiaan kestänyt, ei sillä että olisi menojalkaa alkanut vipattamaan, vaan ihan sen takia että yhdessä päätettiin ettei meillä todennäköisesti ole tulevaisuutta.
Nyt, kun on kohta 24v lasissa (tiedän, ei vielä mitään), niin tekee mieli taas tehdä kaikkea mistä jäi paitsi tuolloin vielä nuorempana. Silti jokin sisälläni sanoo, että pitäisi taas vakiintua ja riehuminen saisi riittää. Enkä edes tiedä tekeekö mieli niin hirveästi enää rellestääkään.
Aina hirveällä innolla etsin ja tutustun ihmisiin, mutta ongelma on siinä, että heti kun löydän jonkun mukavan ihmisen ja alan tapailla häntä, rupeaa ahdistamaan jos juttu menee vakavemmaksi. Ei minulla mielestäni ole jäänyt mitään edellisestä suhteesta hampaankoloon ja ne asiat on loppuunkäsitelty jo yli vuosi sitten.
Onkohan tämä joku väliaikainen suojamuuri tai jotain? Olisi ihan kiva päättää mitä elämältään haluaa, oli se sitten hauskanpitoa tai perhe-elämää..
Kumpikaan ei vaan tunnu oikealta.
