Ihmisiä ovat miellyttäneet kauniit asiat niin kauan kuin ihmiskunta on ollut olemassa. Jo Platon, Sokrates ja Aristoteles aikanaan kamppailivat keskenään siitä, mikä on kauneuden olemus, onko sillä minkäänlaista todellista olemusta, onko kauneus subjektiivinen kokemus vai ei ja niin edespäin. Eräs gallup herätti mielenkiintoni ja päätin hieman valottaa asiaa kansalle.
Kauneudella ei ole virallista määritelmää, oli sitten kyse ihmisistä, musiikista, runoista tai maalauksista. On vain erilaisia teorioita, joista jokainen voi valita mieleisensä ja noudattaa sitä. Samalla voi vaikkapa löytää oman lempifilosofinsa. ”Kaunis” kuuluu niiden termien joukkoon, joita vain harvoin käytetään täsmällisen määritellysti. Useimmiten kauneudesta puhutaan emotiivisesti: kun jotain sanotaan kauniiksi, pyritään sekä ilmaisemaan että herättämään kokemuksia, tunteita ja asenteita, ei välittämään informaatiota. Tästä syystä kauneus on tutkimuskohteena erittäin vaativa. Aloitetaan alusta:
Symmetriateoria:
Teoria sai alkunsaa jo ennen Platonia ja muita antiikin suuria filosofeja. Eräs retoriikan mestari, Gorgias, oli sitä mieltä että ruumiin oikea järjestys ilmenee sen kauneutena. Tämä siis tarkoittaa sitä, että raaajojen on oltava sopusuhtaisia kooltaan, pään sopivan kokoinen ja kasvon piirteiden tulisi olla symmetrisiä. Sama ajatusmalli pätee myös runouteen ja musiikkiin. vrt. runomitat ja musiikin teoria
Yleistykset määrittävät ne kokosuhteiden rajat, joiden puitteissa yksilö on tyypillinen lajinsa edustaja, mutta ei oikeastaan sen enempää.
Aristoteles täydensi teorian koskemaan kokonaisuutta myös tarkoituksellisuuden, eikä vain sopusuhtaisuuden kannalta:
”Koska kauneus saa syntynsä koosta ja järjestyksestä, mikään aivan pieni eläin ei voi olla kaunis, sillä sellaisen näkeminen jää epäselväksi hetkellisyytensä vuoksi. Myöskään mikään valtavan suuri ei voi olla kaunis, kuten esimerkiksi tuhansien stadionien kokoinen eläin; sellaisen näkeminen ei nimittäin onnistu yhdellä kerralla, mistä johtuen näkijät kadottavat otteen sen yhtenäisyyteen ja kokonaisuuteen.”
Kyse ei siis olekaan vain mittasuhteista.
Platonin teoria:
”Jos sanomme kauniin olevan sitä, mikä tuottaa meille mielihyvää – en tarkoita mitä tahansa nautintoja, vaan niitä joita saamme kuulon ja näön kautta –, pystymme kenties jotenkin puolustamaan kantaamme. Kauniiden ihmisten ja kaikenlaisten kauniiden koristelujen, maalausten ja veistosten näkeminen ilahduttaa meitä, ja sama vaikutus on kauniilla äänillä, kaikella musiikilla, puheilla ja tarinoilla.”
Olennaista tässä on se, että kauneuden kokemista pidetään nautinnollisena, ei identtisenä nautinnon kanssa. Platonilla oli ongelmia teoriansa kanssa, koska hän ei kyennyt selittämään miten myös moraaliset pyrkimykset ja ajatukset voivat olla kauniita, kun kerran kauniita asioita piti hänen mielestää voida nähdä tai kuulla. Platonille tyypillisesti hän puhui myös kauneuden ideasta, tosikauneudesta seuraaavasti:
”Ensinnäkin se on ikuista, se ei synny eikä häviä, ei kasva eikä katoa. Se ei ole yhdellä tavoin kaunista ja toisella rumaa, eikä milloin kaunista milloin ei, eikä yhteen nähden kaunista, toiseen nähden rumaa, eikä yhdessä paikassa kaunista, toisessa rumaa, niin että jotkut pitäisivät sitä kauniina, jotkut rumana. Se on itsenäinen, itsessään aina yksimuotoinen ja ikuinen, ja kaikella muulla kauniilla on siinä osansa.”
Kaunis kappale, jonka pointti on se, että todellinen kauneus on olemassa ja kaikki kaunis on kaunista siinä määrin, missä se on osallisena tästä tosi kauneudesta.
Henologinen kauneusselitys:
Symmetriateorian ongelma on se,että sen mukaan kauneus pätee vain kokonaisuuksiin, ei yksittäisiin tekijöihin eikä abstrakteihin asioihin. Plotinos nimisen hepun mielestä kauniissa kohteessa kauneus on läsnä sekä kokonaisuudessa että kaikissa sen yksityiskohdissa, joten pelkkä symmetrisyys, suhteellisuus ja tarkoituksenmukaisuus ei riitä, vaan kokonaisuus on osiensa summa ja osien yksityiskohdat pitää ottaa huomioon. Sinänsä Henologinen ajatusmalli ei ole ristiriidassa symmetriateorian kanssa vaan laajentaa sitä entisestään.
Plotinos kuitenkin piti kauneutta subjektiivisena asiana.Vaikka kauneudella onkin tiedettävissä oleva syy, sen havaitseminen ei kuitenkaan perustu loogiseen päättelyyn syystä seuraukseen, ei yhtenäistävästä muodosta kauneuteen:
”Kauneus on jotain sellaista, mikä tajutaan ensi silmäyksellä; jotain, josta sielu puhuu kuin jo tuntemastaan asiasta ja jonka se vastaanottaa kuin tuttunsa ja jonka kanssa se virittyy ikään kuin yhteissointiin. Mutta kun sielu törmää rumuuteen, se torjuu sen, kieltää sen ja kääntyy pois kokien, ettei kuulu yhteen sen kanssa ja että rumuus on sielulle vierasta."
David Hume:
Hypätään about 1500 vuotta eteenpäin niin päästään kaveriin nimeltä David Hume, joka kiteytti subjektiivisen kauneuskäsityksen näin: ”Kauneus ei ole olioiden itsensä ominaisuus. Se on olemassa vain olioita tarkastelevassa mielessä. Jokainen mieli havaitsee eri kauneuden. Joku henkilö voi havaita jopa rumuutta siellä, missä toinen kokee kauneutta. Jokaisen tulisi tyytyä omaan tuntemukseensa kuvittelematta ohjaavansa toisten tuntemuksia. Todellisen kauneuden ja rumuuden etsintä on yhtä hedelmätöntä puuhaa kuin se, että uskottelee tavoittavansa todellisen makeuden tai karvauden.”
Kauneus on siis tunteeseen perustuva reaktio, ei olennon ominaisuus.
Suurimmat estetiikan linjat kokosin nyt tähän hieman vain Nasse--sedän kiusaksi, lähinnä vain omasta mielenkiinnostani aihetta kohtaan. Pahoittelen teksin kuivakkaa sävyä, en nyt jaksa elävöittää sitä. Toivottavasti joku jaksaa lukea :)
”Olkoon ’kaunis’ ja ’ruma’ miten typerää tahansa, ilman niiden käyttöä ei ole estetiikkaa.” -Aarne Kinnunen
