KAtjjaH

aion vielä nousta.

perjantai 09. joulukuuta 2011 14:44

Nyt saan aikaseks kirjottaa, jotain, mitä on tehny mieli jo kauan aikaa kirjottaa. Sitä vaan, että mistä aloittaa. Elämä on osannut muuttua aika radikaalisti. Jäljellä entisestä on vain lyhyitä hetkiä, joitain rippeitä. Se entinen onnellisuus on vaihtunut yksinäisyyden pelkoon, joka seuraa joka paikkaan ja jokaiseen hetkeen. Haaveet ovat muuttuneet jälleen näkemiseen ja onnen saavuttamiseen edes vielä kerran.

Nykyään olen ruvennut pohtimaan elämää ja sen tarkotusta enemmänkin. Yleensä silloin, kun huudan kivusta ja surusta keskellä metsää. Silloin kun katson tyhjyyteen ja odotan vastauksia. Silloin kun olen yksin. Joskus tuntuu että olen yksin, vaikka ympärillä on paljon ihmisiä. Tuntuu että muut elää omaa elämäänsä niin, että oma elämäni on kaikille mitätön. Haluaisin pudota niiden muiden elämiin ja keskittyä niihin, unohtamalla omani. Älkää luulko, että olen itsemurhan partaalla oleva, angstinen, masentunut tyttö, joka joutaisi hoitoon (tosin en näkisi hoidossa mitään kauheaa vikaa, välillä tuntuu että päästä puuttuu muutama oleellinen ruuvi;)). En ole sitä. Mulla on ollu aina pakottava tarve pohtia ja miettiä asioita. Yleensä olen kysellyt, jos en ole tiennyt. Mutta tämän asian kanssa ei paljoa kysellä. Kuka oikeastaan osaisi vastata näihin mun mielen kiemuroihin.

Musiikki ja kirjottaminen auttaa. Muutenkin jokin tekeminen helpottaa, ehkä vie eteenpäin. En todellakaan halua jäähä jonkunlaiseen kuplaan, josta mun laulunopettajakin osasi sanoa. Tuntuu jotenkin hassulta, mennä eteenpäin. Aika vie eteenpäin niin, etten saa kiinni mistään ja jäädä roikkumaan hetkiin ja muistoihin. Kuinkahan moni muu miljoona ihminen on toivonu aikakonetta. Epäilen etten tosiaan oo ainut. Mä haluisin jonkun opettemaan mulle, miten mä oikeesti voin elää täysillä jokaisen paskan hetkenkin. Ottamaan elämästä ihan kaiken irti. Tiedän paljon ihmisiä, jotka osaavat. He näyttää niin onnellisilta, että kateellisoidun. Miksen minäkin ?

Mulla ei selvästikkään ole mitään aihetta tälle kirjotukselle, tai sit joku "sekalaista kirjotusta". Ehkä haluan kertoa jollekkin jotain tämmöistä, koska kukaan ei koskaan kysy tämmöistä. Ei kukaan tuu kysyy, että "mitäs sä olet nyt tarkalleen ottaen pohtinut tästä univermista?" tai "miten sä etenet tän asian kanssa?". Korkeintaan terapeutti tai joku ammattilainen. Mutta ei, yleensä se on "miten jaksat?", eikä siihen voi vastata näin. Se on kuin ohimenevä kysymys ja sillä ei tarkoteta tätä. Sillä tarkoitetaan esim. en kai ole tappamassa itseäni. Tai sitten se kysytään kohteliaisuuden merkeissä. Oikeastaan koskaan ei tahdota tietää sitä tuskaa mikä toisessa on. Ei siihen osata vastata, ihmiset lukkiutuu. Ymmärrettävää. En minäkään osaisi vastata vastaukseen: "olen ihan rikki, sisällä on vain järkyttävän suurta tuskaa ja ikävää, mikä vie voimia ja aikaa, syö ihmistä". Enkä itse osaisi sanoa tuota ilman kyyneliä. Sisälläni on tällähetkellä huutoa, puhdasta huutoa ja rääkymistä. Harmi etten voi päästää sitä ulos. Vaikka tekisi mieli, sitä täytyy niellä ja kieltää.

Tuskin kukaan tietää tarkalleen mitlä tuntuu. Miltä tuntuu olla epätoivossa ja surussa. Nyt voin sanoa, minulla ei mene hyvin. Ulkoa ehjä, sisältä rikki.


Taustalla soi: Anna Puu - kaunis päivä

Kommentit

Vain sisäänkirjautuneet voivat lukea ja lähettää kommentteja.

Liity käyttäjäksi nyt - ja luo oma profiilisivu »