KAtjjaH

Poika ystävä hakemus iiks!

Noniin, moikka kaikki herkkupeppuset ja söpsöt!

1. Sun pitää oikeesti olla vähintään 195cm, koska muute en voi niiku pitää mun 20cm korkoi sun seurassa:(

2. Pankkitilin pitää olla ehdottomasti AINA neljänumeroinen, ja mieluusti 5. Oon tosi hemmoteltava ja siis mieshän tarjoo aina ruuat ja juomat ja kyydit ! :)))

3. Sun pitää olla tosi komee ja sillee. Ruskeet silmät! Ja sit lihaksikas! <3

4. Ois tosi kiva jos tykkäisit pelata pleikalla änärii, ku siis mä oon semmonen gamegirl ja semmonen tosi erilainen ku muut ni mä niiku tarviin semmosen boifrendin joka niiku pelaa mun kaa änäriiiii! :)

5. Sulla on hieno auto, koska mä oon hieno muija!

6. Tykkäät siivottomuudesta, koska oon niinku semmonen poikatyttö mut kuitenkin näytän ihan tytöltä enkä lesbolta (ettexte sitä haluukki?)

7. ja nii (hihi) mä lepyn herkuilla ja lahjoilla, et niiku sulla pitää olla tajuu ostaa niitä niiku! :)

8. et saa painaa paljoo, koska mäkää en 8)

9. Tykkäät käyä lenkillä ja sit tykkäät pikku koirista :)

Siinä taiskii olla kaikki. Nyt kaikki epätoivoset persereijät jättää kommentoimasta! Ja kaikki tosikot, esim. vaikka muijat jotka provosoituu liia helposti, ottaa hiekat pois pimpistään tai sit jos oot mies ni tota, koita saaha pillua vähe enemmä :)

Kiitos ja mä en sit oo mikää prinsessa!

80 kommenttia   Torstai 09. tammikuuta 2014 21:10

Itsevarmuuden löytäminen - ei niin vaikeaa.

Olen tykännyt aina pukeutua hyvin, jokaiseen ikäkauteeni sopivasti. En halua erottua massasta lävistyksillä ja sinisillä hiuksilla, vaan itsetunnolla ja hyvin sopivilla asukokonaisuuksilla. Aina en aivan onnistu, mutta pidän siitä. Pidän hyvältä näyttämisestä, vaikka en voi satavarmasti sanoa näyttäväni hyvältä..

Eilen oli villi ilta. Omalla laillaan täysin päätön ja järjetön. Menimme tunteen mukana, ei epäröintiä. Ilta oli kuitenkin aika paska, mutta silti omanlaisensa. Sain kuulla käyttäväni "runkoani" hyvin ja näyttäväni silmän ruoalta. En tiedä mitä ne puheet oikein olivat, mutta olivatpahan silti. Ja olivatpahan kannustavia. Olen aina kärsinyt jonkinsortin "rautakanki -syndroomasta", joksi siis itse kutsun sitä. En ole luontevasti notkea, taikka sulavaliikkeinen. En ole niitä edes vaikka yrittäisin täysillä. On aina sata prosenttia plussaa kuulla osaavansa hallita kehoa, tanssivansa hyvin. Kaiken sen kiusallisuuden ja tanssivihaisuuden kauden jälkeen tunnen oloni onnistuneeksi. Uskallan ja pystyn tanssia, selvinpäin, ilman pelkoja. Olen löytänyt siitä sen nautittavan puolen. Ja aion pitää siitä kiinni, vaikka saattaisinkin näyttää (ja varmaan näytänkin) tuulen voimasta heiluvalta oljenkorrelta, joka ei tiedä yhtään mitä tekee.

Muutenkin taistelen itsevarmuuden löytämisen kanssa. Löydän sen usein, mutta joskus, jostain syystä kadotan rippeetkin siitä. Useimmiten ajattelen näyttäväni ihan ok:lta ja vaikken näyttäisikään, niin kannan sitä mitä ikinä kannankaan ylpeästi ja itsevarmasti. Pakko. Katseita kerätään joko uskomattoman hyvällä vartalolla (jota siis ei nyt kyllä löydy) tai hyvällä, suorastaan pelottavalla itsevarmuudella. Eikä se ole niin vaikeaa. Hokee vaan itselleen joitain asioita. Muistuttelee niistä hyvistä kommenteista ja pinnistelee mieleensä sen kuvan, joka oli silloin aamulla, kun oli juuri laittanut hiukset ja meikit ja oli tyytyväinen. Tai sitten vain hyväksyy sen tosiasian, ettei kukaan näytä aina hyvältä.

Itsevarmuuden ja ylimielisyyden raja on toisinaan hyvin häilyvä. Kuka ottaa nämä puheet vain itsevarman nuoren naisenalun puheina vai kuka vain itseään täynnä olevan ällötyksen ylistyksinä. Rajan ja eron voi kyllä nähdä. Itsevarmuuteen kuuluu myös omien vajaavaisuuksiensa tunnistaminen, hyväksyminen ja mahdollinen muuttaminen. Virheitä on jokaisessa (vaikka välillä joistain pitää oikein etsimällä etsiä niitä), mutta miten niiden kanssa toimii, on ihan eriasia. Ei omia pikkuvirheitään tarvitse alituiseen hävetä ja peitellä. Ne täytyy näyttää hyvällä itsetunnolla ja kertoa kaikille mitä todellisuudessa onkaan.

Siitä on varmaankin itsevarmuus tehty. Mutta emme saa unohtaa yhtä todella suurta faktaa itsevarmuudesta ja vioista. Kritiikkiä pitää osata ottaa vastaan, se pitää hyväksyä, oli se sitten miten vaikeaa tahansa. Loukkaantuminen ja alituinen selittely vievät suuren osan siitä itsevarmuudesta, vikojen ja hyvien puolien tunnistamisesta ja niiden hyväksymisestä. On myös hyvä muistaa, ettei aina voi tuntea oloaan hyväksi ja itsevarmaksi. Joskus vaan ei voi ja sille on omat syynsä. Mutta muistakaa jokainen olla sellaisia kuin olette ja kantaa se niin itsevarmasti kuin pystytte. Määrätietoisuus, itsevarmuus ja hyvä luonne ovat mielestäni huomattavasti tärkeämpiä kuin pintapuolinen kauneus ja hyvä kroppa!

6 kommenttia   Lauantai 16. maaliskuuta 2013 18:22

Lihansyöjille.

Nyt, etenkin gallup alueella kohistaan kasvisruokavalion tyhmyydestä. Ituhipeistä. Omistan vain yhden sanan tähän kaikkeen: LOL. En edes naura, koska turhaudun. Turhaudun siitä mitä näen, turhaudun ihmisistä jotka eivät näe.

Tuntuu, että kaikki hyväksyvät enemmän kuin mielissään lihan syönnin. Että kaikki ovat suorastaan fanaattisia omaa lihansyömistään kohtaan. Hassuinta kaikessa on vielä se, että tunnutaan vihaavan kasvissyöjiä.

Täh ?

Milloin minä tipuin kärryiltä, kun nykyään vegaanit ovat vihattua ja vielä kaikenlisäksi naurettavaa kansaa ? En itse ole vielä kertaakaan vihastunut kehenkään lihansyöjään. Ennenkuin nyt. En ennenkuin tästäkin tehtiin elämää suurempi asia. Ennenkun tämä mahtava ihmisrotu ajettiin taas kerran idiotismin partaalle, en ennen. Keneltä se on pois, jos haluaa kunnioittaa luontoa ja eläimiä? Ilmeisesti se on monilta. Monilta rahaa rakastavilta, itseään jumalallisena pitävältä ja tärkeältä ihmiseltä. Monelta joka tuntee olevansa uhattuna, kun joku vastustaa omaa mätää elinmuotoaan. Se on pois. Pois kaikilta.

Lisään tähän aiemmin kirjoittamani tekstin kasvisruokavaliosta:

Suhteeni lihaan on ollut joskus jopa normaali. Olin muutama vuosi sitten täydellisen kaikki ruokainen. Liha oli suurta herkkua, vaikka tiesin että siinä tapetaan eettisesti väärin eläimiä. Sitten n. kaksi ja puoli vuotta sitten se loppui kuin seinään. Päätin, etten syö enää punaista lihaa ja päätin myös, että se olisi ensimmäinen askeleeni kohti lähes vegaania ruokavaliota.

Ensimmäinen askel oli siis punaisen lihan jättäminen. Alkuun se oli hankalaa, koska unohdin uuden elämäntyylini. Saatoin yllättää itseni nautiskelemassa hampurilaista täydellä ruokahalulla. Sitten eräänä päivänä se loppui seinään. Enää en hairahdellut, enkä ole hairahdellut. Olen monesti halunnut. Olen himmoinut kuin pahin syntiläinen lihan lumoavia tuoksuja. Olen tärissyt (henkisesti) halusta syödä lihaa. Mutta olen itsestäni erityisen ylpeä, etten ole syönyt. EN ole kertaakaan sortunut.

Toinen askel tapahtui hiljattain. Sekin tuli yhtäkkisesti, vaikka olin jo kauan suunnitellut sitä. Jätin siis kanan pois. Eräs video avasi silmäni ja naulasi päätökseni. Enää en voi kääntyä. Kana on suurta herkkuani, mutta minun on vain kiltisti käännyttävä pois. Olen ylpeä, että voin jättää jotain niin herkullista pois ruokalistaltani. Tunnen oloni paremmaksi ihmiseksi (+hivenen kevyemmäksi). Kalaa en tule jättämään pois. En edes harkitse.

Miksi päädyin tähän ratkaisuun ? Eettisistä syistä. En pidä eläinten tehotuotannosta, en pidä tavasta, miten ruokaani tehdään. En myöskään aio olla sitä kysyntää, jonka takia eläimiä täytyy tuottaa niin perhanasti ja halvalla. Monet puolustautuvat: "ei ne sitä lopeta, vaan koska sä et syö. Jatka vaan lihan syöntiä, toi vegaanius on ihan turhaa.." No eivät tietenkään lopeta, koska monelta ihmiseltä puuttuu jonkinlaisen tasa-arvon näkeminen. Poissa silmistä, poissa mielestä. Halveksin jollain pienellä tavalla ihmisiä, jotka syövät lihaa ja pitävät sitä oikeana ja hyvänä tekona. Lihan kysyntä on juuri sen takia suuri, koska ihmiset ajattelevat vain omaa ihanaa napaansa. Onhan liha ihan pirun hyvää ! Kyllä minä tiedän sen, mutta oikeuttaako se kohtelemaan heikompaa niin ? Tahtoisin käännyttää kaikki. Eniten tahtoisin ystävästäni kasviskumppanin, joka olisi samassa veneessä kanssani. Mutten aio valita ystävä porukkaani heidän päätöksiensä mukaan. En myöskään aio tuputtaa kokoaikaa omasta päätöksestäni.

Tietysti olen hieman ristiriidassa itseni kanssa. Jos vastustan eläinten tehotuotantoa, minun kuuluisi vastustaa kaikkea tehotuotantoa. Jotenkin en pysty. Ehkä kiinnostukseni ei ole vielä siellä asti. Pidän eläintä hyvin samanarvoisena kuin ihmistä. Ihminen on itsekäs, itsekkäintä mitä tiedän. Olen kai hieman hippi, mutta muuta en haluaisi olla.

Tässä muutama lihansyöjäihmiskategoria, jota halveksin hieman:

1. "Olen eläinrakas ihminen"
Minua oksettaa ihmiset, jotka sanovat olevansa eläinrakkaita, vaikka syövät lihaa ihan hyvillä mielin. Mitä eläinrakkautta se on ? Valikoivaa eläinrakkautta ?" Rakastan vain söpöjä eläimiä, siat on rumia." Siinä tapauksessa rumilta ihmisiltä voisi viedä ihmisoikeudet. Yksikään lihansyöjä ei mielestäni voi kutsua itseään eläinrakkaaksi ihmiseksi. Jos olette lapsi rakkaita, niin tuskin syötte eri ihmisrotuisia lapsia. Vai ?

2. "Eiiiii, älä kerro miten liha tuotetaan! En haluu tietää!! Oo hiljaa!"
Tämän tyyppiset ihmiset saavat vereni liian helposti kiehumaan. Tekisi mieli automaattisesti lyödä ! Miksi silmät pitää ummistaa ? Jotta ei tuntisi pahaa oloa ? Jotta voi tehdä kaiken hyvillä mielin. Tiedän, että silmät ummistetaan usein kaikesta. Perheväkivalta, koulukiusaus, syrjintä... Mutta onko pakko ? En pidä ketään tällällailla sanovaa viisaana, vaan päin vastaisen hölmönä. Asioista pitää tietää, muuten on vain yhteiskunnan liikuteltavaa karjaa, jonka lahtaaminen saunan taakse ei olisi niin kauheaa. Avatkaa silmänne senkin tomppelit ! Jos tiedätte, voin jopa tyytyä valintaanne hyvin mielin. (tosin silti arveluttaa ihmisen persoonallisuus (mm. ossi on hirviö)). Jos syötte lihaa, niin helvetti tietäkää miten se tuotetaan ja mitä te hyväksytte niin helvetin sokeina !

3. "saatanan ituhipit. Liha on hyvää!" Joo, liha on hyvää ja sinä olet saatanan laiska paska. Et vain jaksa miettiä miten saisit eettisesti parempaa lihaa tai miten korvaisit lihan kasviksilla. Omistat varmasti myös ennakkoluulon kasviksien pahuudesta. Tämän tyyppiset, rahan ahneat, mielikuvituksettomat ja mielestäni tyhmät ihmiset kokevat olevansa parhaita ja tietenkin, ärsyttävät minua eniten.

Muuten lihansyönti perheessä ja ystäväpiirissä on omalla tavallaan ok. En voi vaikuttaa siihen mitenkään, en voi kuin näyttää esimerkkiä. Minua vain harmittaa, kun jopa läheiset menevät siihen brutaaliin sokeaan laumaan. En yhtään ihmettele miksi eläinten kasvatus on niin hirveää. Ennemmin ihmettelen silmänsä ummistavia vittunaamoja.

Siinä taas luettavaa. Olen hieman tuohtuneessa tilassa ja osaan jo kuvitella miten ihmiset voisivat ja reagoivat tähän tekstiin. Tämä on puoliksi puoli vuotta sitten kirjoitettu ja puoliksi tänään. Voi olla sekavaa.

48 kommenttia   Sunnuntai 25. marraskuuta 2012 15:09

aion vielä nousta.

Nyt saan aikaseks kirjottaa, jotain, mitä on tehny mieli jo kauan aikaa kirjottaa. Sitä vaan, että mistä aloittaa. Elämä on osannut muuttua aika radikaalisti. Jäljellä entisestä on vain lyhyitä hetkiä, joitain rippeitä. Se entinen onnellisuus on vaihtunut yksinäisyyden pelkoon, joka seuraa joka paikkaan ja jokaiseen hetkeen. Haaveet ovat muuttuneet jälleen näkemiseen ja onnen saavuttamiseen edes vielä kerran.

Nykyään olen ruvennut pohtimaan elämää ja sen tarkotusta enemmänkin. Yleensä silloin, kun huudan kivusta ja surusta keskellä metsää. Silloin kun katson tyhjyyteen ja odotan vastauksia. Silloin kun olen yksin. Joskus tuntuu että olen yksin, vaikka ympärillä on paljon ihmisiä. Tuntuu että muut elää omaa elämäänsä niin, että oma elämäni on kaikille mitätön. Haluaisin pudota niiden muiden elämiin ja keskittyä niihin, unohtamalla omani. Älkää luulko, että olen itsemurhan partaalla oleva, angstinen, masentunut tyttö, joka joutaisi hoitoon (tosin en näkisi hoidossa mitään kauheaa vikaa, välillä tuntuu että päästä puuttuu muutama oleellinen ruuvi;)). En ole sitä. Mulla on ollu aina pakottava tarve pohtia ja miettiä asioita. Yleensä olen kysellyt, jos en ole tiennyt. Mutta tämän asian kanssa ei paljoa kysellä. Kuka oikeastaan osaisi vastata näihin mun mielen kiemuroihin.

Musiikki ja kirjottaminen auttaa. Muutenkin jokin tekeminen helpottaa, ehkä vie eteenpäin. En todellakaan halua jäähä jonkunlaiseen kuplaan, josta mun laulunopettajakin osasi sanoa. Tuntuu jotenkin hassulta, mennä eteenpäin. Aika vie eteenpäin niin, etten saa kiinni mistään ja jäädä roikkumaan hetkiin ja muistoihin. Kuinkahan moni muu miljoona ihminen on toivonu aikakonetta. Epäilen etten tosiaan oo ainut. Mä haluisin jonkun opettemaan mulle, miten mä oikeesti voin elää täysillä jokaisen paskan hetkenkin. Ottamaan elämästä ihan kaiken irti. Tiedän paljon ihmisiä, jotka osaavat. He näyttää niin onnellisilta, että kateellisoidun. Miksen minäkin ?

Mulla ei selvästikkään ole mitään aihetta tälle kirjotukselle, tai sit joku "sekalaista kirjotusta". Ehkä haluan kertoa jollekkin jotain tämmöistä, koska kukaan ei koskaan kysy tämmöistä. Ei kukaan tuu kysyy, että "mitäs sä olet nyt tarkalleen ottaen pohtinut tästä univermista?" tai "miten sä etenet tän asian kanssa?". Korkeintaan terapeutti tai joku ammattilainen. Mutta ei, yleensä se on "miten jaksat?", eikä siihen voi vastata näin. Se on kuin ohimenevä kysymys ja sillä ei tarkoteta tätä. Sillä tarkoitetaan esim. en kai ole tappamassa itseäni. Tai sitten se kysytään kohteliaisuuden merkeissä. Oikeastaan koskaan ei tahdota tietää sitä tuskaa mikä toisessa on. Ei siihen osata vastata, ihmiset lukkiutuu. Ymmärrettävää. En minäkään osaisi vastata vastaukseen: "olen ihan rikki, sisällä on vain järkyttävän suurta tuskaa ja ikävää, mikä vie voimia ja aikaa, syö ihmistä". Enkä itse osaisi sanoa tuota ilman kyyneliä. Sisälläni on tällähetkellä huutoa, puhdasta huutoa ja rääkymistä. Harmi etten voi päästää sitä ulos. Vaikka tekisi mieli, sitä täytyy niellä ja kieltää.

Tuskin kukaan tietää tarkalleen mitlä tuntuu. Miltä tuntuu olla epätoivossa ja surussa. Nyt voin sanoa, minulla ei mene hyvin. Ulkoa ehjä, sisältä rikki.

4 kommenttia   Perjantai 09. joulukuuta 2011 14:44