Aamun ensihenkäykset vetävät minut ulos unesta, hennosti, vastustelustani huolimatta. En haluaisi avata silmiäni, sillä niin tehdessäni menetän sinut jälleen. Kerta kerran jälkeen tunnen yhä enemmän tuskaa, ja ehkä myös kaipaan, aikaa jolloin olit täällä, ja kotisi oli sydämessäni. Kaipaan kauneutta, kaipaan huuliasi, kehoasi ja sanojasi. Kaipaan jopa tappelua, jonka jälkeen aurinko osasi kuitenkin paistaa aina kirkkaammin.
Tunteillani ei kuitenkaan ole arvoa enää. Heitettyäsi ne pois, poltettuasi sivut pyhästä kirjasta, johon meidät kerran kirjoitettiin, unohdettuasi, teit myös tietämättäsi jotakin muuta. Palautit minut jonnekin, jonne vihaan kuulua. Nokkosten polttelemana, okaiden repimänä, istun yksin täällä, josta aloitin etsintäni joskus kauan sitten.
Löysin sinut lopulta, ja menetin, niin kuin kai on tarkoitus käydä, aina.
Jos pystyisin jollakin keinoin turruttamaan muistini, ja jäljelle jääneet tunteen riekaleeni, ehkä minä vielä pystyisin jatkamaan. Ehkä, minulla olisi toinen mahdollisuus elää. Mutta kerran päässäni levänneen kruunun piikkien, nyt raapiessa sydäntäni, minun petollinen sieluni huutaa, nimeäsi, vaikken tahdo sitä myöntää. Huuleni ovat kuivat, niin kauan kunnes ne jälleen kohtaavat omasi. Sylini on kylmä, kunnes jälleen istut siihen. Himoni on häpeä, kunnes uudelleen saan näyttää sinulle totuuden siitä.
Minä saatan elää, kuorena, vähä vähältä täyttyen, niin kuin osaan, tai haluan. Mutta ilman "meitä", ilman meidän kalliolle, mahdottomaan paikkaan, istuttamaa hentoa, mutta siitä huolimatta kauneinta näkemääni ruusua, en osaa tuntea enää.
Älä pakota minua odottamaan seuraavaa elämää.
