Viimeisen 8-vuoden aikana en ole oikeasti kertaakaan vielä stressannut yksinäisyyttä, kunnes nyt.
Viimeiset 3-vuotta parisuhteissa on ollut kaikkea muuta kuin positiivisia, läheisyys on viime vuosina ollut lähes tuntematon asia. Eikä asiaa helpota yhtään että viimeisen vuoden aikana olen joutunut kolme eroa joista ensimmäinen oli ero monen yhdessä asutun vuoden jälkeen.
Mutta nyt ensimmäistä kertaa tuntuu että asiat on oikeesti muuttunut. Viimeiset 8-vuotta minulle ei ole ollut mikään ongelma muuttaa naisen takia jonnekin muualle, mutta nyt en halua enää ees miettiä että muuttaisin naisen takia mihinkään. Toisaalta enpä nyt enää voisi enää ees mihinkään muutttaakaan.
Vuosien kuluessa olen yhä enemmän jumittunut kotiin, baarissa juokseminen ei kiinnosta enää niin sitten yhtään. Enkä enää asu missään pk-seudulla mistä kuvakeessakin on suurin osa ihmisiä, vaan täällä maalla missä täällä ei juurikaan ihmisiä ole. Yhteenkään kaukosuhteeseen en enää lähde, olen saanut niistä ja niiden pettymyksistä tarpeeksi.
Uusi paikka ja uudet mahdolliset ja bla bla bla, mutta silti lähes kaikki ihmiset joiden kanssa olen tekemisessä ovat minua 10-vuotta ja lähes kaikki varattuja.
Tuntuu kuin olisin pelannut kaikki valttikortit pois ja että kädessä olisi pelin huonoimmait kortit.
Ja toisaalta, kaiken tämän jälkeen mitä olen viime vuosina kokenut en tiiä haluanko enää kokea yhtään pettymystä, vaikka läheisyyden kaipuu on kova niin silti haluaisi pysyä kaukana kaikesta mikä satuttaa.
Mutta silti satuttaa kun välillä joutuu katsomaan nuoria pareja jotka saavat nauttia toisistaan ja ovat onnnellisia yhdessä niin toivoo että kumpa itsekin saisi kokea saman.
No ehkä vielä joskus, joku kaunis päivä asiat olisi taas hyvin.
