Myrskyistä meren varoittivat monet, muttei tuntenut pelkoa rinnassaan lähtiessään seilaamaan yli peilityynen lahden. Kimmeltävän kristallinen vesi muodosti polkua uudenkarhealle kolmimastoiselle laivalle, jonka ohjaamossa mies ylpeänä seisoi. Ahavoituneet kädet pitelivät mahonkista, kauniisti muotoiltua ruoria, sivelivät sen pintaa kuin naisen herkkiä muotoja. Auringon kalpeat säteet valaisivat komeat kasvot, saivat ruiskukan siniset silmät kiiltelemään innostuksesta ja onnesta.
Valkean leningin keveä kangas liikahteli sirosti naisen askeltaessa eteenpäin. Ohut silkki näytti nuolevan hoikkia reisiä, sen pitsinen helma kosketti maan pintaa jokaisella askeleella ja lumi sen alla sirpaloitui silkasta kunnioituksesta pieniksi hiutaleiksi. Pitkät vaaleat hiukset kehystivät kalpeita kasvoja joiden ilme oli kiristynyt tuskasta. Punaiset huulet tiukkana viivana, harmaissa silmissä ikävän kyyneleet, kirkkaat kuin keväisen vuoripuron soliseva virta. Pakkasen punertamat posket ja sulaneen lumihiutaleet sulaneina norsunluun valkealle iholle.
Usva nousi taivaalle kuin utuinen harso peittäen horisontin valkeudellaan. Ensimmäiset sadepisarat koskettivat laivan kantta, ne huuhtoivat pois turvallisuuden tunteen, ilmapuntarin haavanlehden kaltainen vapina kertoi tarinaansa nousevasta myrskystä. Rankkasade raiskasi puuta karkealla kosketuksellaan saaden miehen tähyämään majakasta loistavaa kermanvaaleaa valoa. Avomeri. Pelko valtasi hiljaa mielen laivan kieppuessa epävakaassa aallokossa kuin vapaana heiluva pihakeinu.
Vapaalle sielulle villejä luonnonkasveja. Talvella mahdoton niitä oli löytää, joten oli tyytyminen vaaleankeltaisiin ruusuihin ja valkeaan harsokukkaan. Nainen puristi kimppua kuin pelastusrengasta, hoikat sormet kiertyivät varsien ympärille, ne painoivat pieniä haavoja käsiinsä. Askeleet hidastuivat hänen lähestyessään paikkaa, jossa rakkaansa ei levännyt. Paikkaan, jossa kiveen kaiverrettuna tyhjä teksti, ei tuo mies koskaan mereltä palannut sinne sydämensä jätettyään.
Huuhtoutuessaan yli laidan viimeisenä ajatuksenaan vanhat englatilaiset kahvilat, kuluneet mukulakivikadut ja vaimon heleä nauru, hän vajosi suolaiseen veteen. Sen kylmyys sai haukkomaan henkeä, yön pimeys kietoi hänet pehmeään syleilyynsä, antoi virran viedä mukanaan. Näkevinään merenneidon keltaiset silmät ja kimmeltävät pyrstösuomut hän sulki silmänsä viimeisen kerran kadotessaan yhä syvemmälle meren muodostamaan maailmaan. Näki vielä vilauksen terävistä hampaista, punaisista hiuksista, kun tuo ihmeellinen olento veti häntä alemmas, alemmas loputtoman syvään hautaan.
Nainen laski kukat hellästi haudalle. Ei tuntenut kylmyyttä ei kipua pudotessaan polvilleen ja nyyhkyttäessään merelle menetettyä rakkauttaan. Sulki silmänsä ja painoi suudelman kovalle, graniitinharmaalle kivelle. Surun ollessa meri, hän opetti naisen uimaan. Ehkä kyseessä ei ollut onnellinen loppu, ehkä kyse oli tarinasta.
