sheena

Myrskyistä meren varoittivat monet, muttei tuntenut pelkoa rinnassaan lähtiessään seilaamaan yli peilityynen lahden. Kimmeltävän kristallinen vesi muodosti polkua uudenkarhealle kolmimastoiselle laivalle, jonka ohjaamossa mies ylpeänä seisoi. Ahavoituneet kädet pitelivät mahonkista, kauniisti muotoiltua ruoria, sivelivät sen pintaa kuin naisen herkkiä muotoja. Auringon kalpeat säteet valaisivat komeat kasvot, saivat ruiskukan siniset silmät kiiltelemään innostuksesta ja onnesta.


Valkean leningin keveä kangas liikahteli sirosti naisen askeltaessa eteenpäin. Ohut silkki näytti nuolevan hoikkia reisiä, sen pitsinen helma kosketti maan pintaa jokaisella askeleella ja lumi sen alla sirpaloitui silkasta kunnioituksesta pieniksi hiutaleiksi. Pitkät vaaleat hiukset kehystivät kalpeita kasvoja joiden ilme oli kiristynyt tuskasta. Punaiset huulet tiukkana viivana, harmaissa silmissä ikävän kyyneleet, kirkkaat kuin keväisen vuoripuron soliseva virta. Pakkasen punertamat posket ja sulaneen lumihiutaleet sulaneina norsunluun valkealle iholle.


Usva nousi taivaalle kuin utuinen harso peittäen horisontin valkeudellaan. Ensimmäiset sadepisarat koskettivat laivan kantta, ne huuhtoivat pois turvallisuuden tunteen, ilmapuntarin haavanlehden kaltainen vapina kertoi tarinaansa nousevasta myrskystä. Rankkasade raiskasi puuta karkealla kosketuksellaan saaden miehen tähyämään majakasta loistavaa kermanvaaleaa valoa. Avomeri. Pelko valtasi hiljaa mielen laivan kieppuessa epävakaassa aallokossa kuin vapaana heiluva pihakeinu.


Vapaalle sielulle villejä luonnonkasveja. Talvella mahdoton niitä oli löytää, joten oli tyytyminen vaaleankeltaisiin ruusuihin ja valkeaan harsokukkaan. Nainen puristi kimppua kuin pelastusrengasta, hoikat sormet kiertyivät varsien ympärille, ne painoivat pieniä haavoja käsiinsä. Askeleet hidastuivat hänen lähestyessään paikkaa, jossa rakkaansa ei levännyt. Paikkaan, jossa kiveen kaiverrettuna tyhjä teksti, ei tuo mies koskaan mereltä palannut sinne sydämensä jätettyään.


Huuhtoutuessaan yli laidan viimeisenä ajatuksenaan vanhat englatilaiset kahvilat, kuluneet mukulakivikadut ja vaimon heleä nauru, hän vajosi suolaiseen veteen. Sen kylmyys sai haukkomaan henkeä, yön pimeys kietoi hänet pehmeään syleilyynsä, antoi virran viedä mukanaan. Näkevinään merenneidon keltaiset silmät ja kimmeltävät pyrstösuomut hän sulki silmänsä viimeisen kerran kadotessaan yhä syvemmälle meren muodostamaan maailmaan. Näki vielä vilauksen terävistä hampaista, punaisista hiuksista, kun tuo ihmeellinen olento veti häntä alemmas, alemmas loputtoman syvään hautaan.


Nainen laski kukat hellästi haudalle. Ei tuntenut kylmyyttä ei kipua pudotessaan polvilleen ja nyyhkyttäessään merelle menetettyä rakkauttaan. Sulki silmänsä ja painoi suudelman kovalle, graniitinharmaalle kivelle. Surun ollessa meri, hän opetti naisen uimaan. Ehkä kyseessä ei ollut onnellinen loppu, ehkä kyse oli tarinasta.

"Lautturintie 3L, nuori nainen, ilmeisesti yliannostus, ranteissa syviä viiltoja, ei valtimoon saakka, erittäin kiireellinen", kuului ääni ambulanssin ohjaamoon. Saarinen vilkaisi taustapeiliin, painoi kaasua, kytki pillit ujeltamaan ja ohitti auton toisensa jälkeen. Audit ja mercedekset tuntuivat antavan vapaaehtoisesti tilaa kuin kunnioittaen ohitse kiitävää ajoneuvoa.

Tanssii tähdissä drinkki toisensa perään ja vuorotellen hämärtyvät, vuorotellen kirkastuvat valot euforisilla kasvoilla. Keinuttaa lanteitaan vasten pojan nuorta kehoa. Antaa tämän hieroa sormillaan naisellisuuden saavuttanutta vartaloa. Nopea musiikki hakkaa vasten lattiaa, syvä basso tuntuu rinnassa saakka. Kapakan ikkunoiden takaa paljastuu huominen, ensimmäiset valokiehkurat tunkeutuvat esiin korpinmustan kaupungin takaa, ensimmäiset valot syttyvät ikkunoihin, rakennukset alkavat elää.

Ambulanssin tuloon tuntui kuluvan miljoonia tunteja, vaikka todellisuudessa hätäkeskukseen soitosta oli vain kymmenen minuuttia. Sari oli kääntänyt tyttärensä kylkiasentoon, pyyhki tämän suupieliä, joista valui valkeaa vaahtoa.
"Nyt se tulee", Veikko kuiskasi ja avasi oven ambulanssikuljettajille.
Hiljaisina pariskunta katseli kuinka heidän lapsensa nostettiin paareille ja kauhun täyttämissä hetkissä kaikui sanat: "verenpaine erittäin alhainen, pulssi tuntuva mutta heikko, tila kriittinen, nyt on kiire."

Tyttö huokaisee kosketuksen pehmeydestä. Valkean neitseelliset lakanat kietoutuvat parin ympärille, molemmat ovat yhtä vaaleita reisiä, käsivarsia ja pitkiä hiuksia. Kumpikin niin viattomia mutta kiertyneitä synnin syviin syövereihin. Pojan hampaat murskaavat täydellisen norsunluunkalpean ihon, jättäen tummanpunervan mustelman solisluulle. Intohimoiset suudelmat siirtyvät yhä alemmas. Tähtiä silmissä. Aamu verhojen takana. Sängyn armoa anova narinakaan ei saa nuoria irroittautumaan hekumastaan.

"Katso äiti", pieni poika kuiskasi äidilleen ja nykäisi tämän hihasta.
"Mitä nyt, kulta?" Anna vastasi hiljaa ja silitti pojan hiuksia.
"Minne tuo tyttö viedään?" kolmivuotias kysyi ja osoitti paareilla makaavaa tyttöä, jota ambulanssikuskit työnsivät kohti elvytyshuonetta. Lääkäri ja useampi hoitaja pyöri paarien ympärillä, tyttö nostettiin sairaalavuoteelle ja huoneen automaattiovet sulkeutuvat vanhemman pariskunnan jäädessä itkien ulkopuolelle. Ystävällinen hoitaja ohjasi heidät istumaan odotushuoneeseen.
"Lääkärien luokse, he auttavat häntä", Anna kuiskasi pojalle vaikka tunsi kylmien väreiden hiipivän selkäpiissään, tyttö oli hänen varmaan esikoisensa ikäinen, ehkä kahdeksantoistavuotias.
"Korjaavatko he hänet?"
"Kultaseni, kaikkea ei aina voi korjata."
Tytön vahamaiset, nukkemaisen sirot kasvot jäivät ikuisiksi ajoiksi Annan mieleen.

Häpeä sisällään, tähdet kaukana taivaasta. Tyttö kietoutuneena lakanaan, keräillen vaatteitaan ja sulkien oven hiljaa jottei poika heräisi. Pukeutuu loppuun porraskäytävässä, saa ikävän mulkaisun osakseen naapurin vanhalta rouvalta. Kristallisen jäisiä kyyneleitä poskillaan onnistuu laahustamaan kirkassa keväthangessa kotiinsa. Lysähtää polvilleen eteisen puulattialle, vaipuu ajatuksiinsa ja nyyhkäisee hiljaa. Korpinmustat hiukset takertuvat kiinni kasvoihin, tyttö ryhdistäytyy ja kompuroi kylpyhuoneeseen. Äidin lääkekaappi herättää kunnioitusta seinällä, isän partakone kutsuu luokseen peilikaapin lasin takana.

"Kuolinaika 08:24, onko omaisia?" Ylilääkäri Peltola kysyi hiljaa ja sulki tytön silmät.
"Aulassa on vanhemmat, menenkö kertomaan heille?" Hoitaja kysyi kyynel silmänurkassaan.
"Ei, hoida sinä tyttö kuntoon niin minä menen", Peltola vastasi hiljaa ja kosketti hoitajan olkapäätä.
Mies asteli ulos huoneesta ja kohtasi tytön vanhempien toiveikkaat katseet, silmät joiden tuike sammui heti nähdessään lääkärin ilmeen.
"Olen pahoillani", hän kuiskasi ja kosketti naisen polvea.

Ottaa käsiinsä purkin rauhoittavia. Kaataa sisällön kämmenelleen ja pohtii hetken ennen kuin kaataa lapselliseen, sammakkoa esittävään hammasharjamukiin vettä ja nielee pillerit kerralla. Pudottaa purkin lattialle ja istuu hetken täristen aloillaan. Partakoneen terä irtoaa kuten aina ennenkin, hoikka käsi painaa sen oikeaa rannettaan vasten, sulkee silmänsä ja tuntee kylmän metallin ihollaan. Punainen veri sotkee vaalean kylpyhuoneen maton, suolaiset kyyneleet putoavat haavoihin, kipu sokaisee kasvot. Häpeä, itseinho ja tuska. Hitaasti vaipuu pitkälleen pehmeälle matolle, tuntee hitaasti kuinka lääkeaine vaikuttaa kehossa.

Hauta hiljainen nuoren naisen, pariskunta polvillaan edessä kiven graniittisen. Kaksi kullattua lintua päällä rosoisen kylmyyden. Kyyneleet poskillaan ja toisiaan käsistä puristaen, sulkevat silmänsä rukoillen. Mies laskee pehmokanin kukkien juurelle, sen valkeat käpälät sekoittuvat multaan. On jälleen hetki hiljaisuuden.

Niin, minä olin rakastunut sinuun. Rakastunut hulluna. Rakastunut rakkauteen, komeaan ulkomuotoon ja mielikuvaan jonka sinä minulle tarjosit. Lemmenleikkeihin, lastentekoon ja lutkana olemiseen. Niin, sinä sait kohdella minua haluamallasi tavalla, olin kuin sokeriruokoplantaasin tummahipiäinen orja. Ja halusinkin olla.

Joka kerta kuin katsoit suuntaani, tunsin olevani jotenkin erityinen spesiaali ykkönen, mutta muunneltu totuus ja valkoinen valhe onkin aina virheettömyyttä hauskempaa.

Loppujen lopuksi, syvällä sisimmässäni, aivojeni aatteissa minä tiesin. Sinä käytit minua kieroutuneisiin leikkeihisi. Vakuutit rakkauttasi ja kerroit että olen ainoa jota rakastat. Oikeasti halusit vain pilluni riemurasiani vittuni römpsäni. Ja sen sinä sait. Minä olin se antava osapuoli. Miksi? Koska sinulla ei ollut minulle muuta annettavaa kuin nuo tyhjät lupaukset onnettomat uskomukset yön hämärissä hetkissä tarjotut haaveet. Minä annoin sinulle itseni, sydämeni ja sieluni.

Tuotit minulle hetken nautintoa isoine kyrpinesi, nautin siitä kuinka tunkeuduit syvälle sisälleni ja nait minua kuin huoraa. Pönkitit itsetuntoasi, ymmärsin myöhemmin, ihan niin kuin sinulla ei olisi ollut naisia tarpeeksi vaikka jokaiselle viikonpäivälle, aamuun päivään iltaan ja yöhön. Tuotit minulle pitkään ahdistusta, kuinka jätit täyttämättä kauniit lupaukseksi joita yhtä ahnaasti minulle tarjoilit kuin vedit minua perässäsi hotellihuoneeseen pitkin porraskäytävää panemaan.

Kiitos kyrpäsi, tunnen syvää katkeruutta miehiä kohtaan. Sinua kohtaan, koska veit puhtauteni, kiedoit sen itseesi ja pakenit karkasit juoksit pois mukanasi jättäen minulle pelkän kyynisyyden. Kiitos kauniiden kasvojesi, tunnen itseni jälleen astetta rumemmaksi. Kiitos maskuliinisen vartalosi, olen antautunut sinulle loppuiäkseni.

Olen ollut likainen kuin Itämeri. Minuun on kaadettu öljyä ja roskaa, minua on kohdeltu kuin kaatopaikkaa. Olen juossut sängystä sänkyyn, pitkin mustia katuja ja leikkinyt hippaa varjoni kanssa. Kumpi minä olen? Varjo vai ihminen? Siihen en tiedä vastausta, mutta nyt aion puhdistautua. Aion olla laventelinsininen kukka, en rikkaruoho ohrapellossa.

Enää en aio juosta tuolla tavalla, en anna hyväksikäyttää itseäni enää. En aio olla vinttikaivo, en aio olla helpompi tapa löytää seuraa. Etsikää ne huorat niiltä pimeiltä kaduilta, minä en siihen enää suostu. Minä en ole enää se renkituvan eukko helmat hajallaan länkisääret levällään. Ei, en suostu siihenkään. Miehet, te olette piikki ruusussa, taakka vanhan naisen selässä.
Minua ette enää käytä.

Minä olen lukko, mutta avaimeni on hukassa. En löydä niitä noilta mustilta sivukujilta, en enää etsi niitä menneisyydestäni. Etsin sen tulevaisuudesta. Löydän sen sieltä. En lopeta etsimistä, enhän minä paljoa pyytänyt. Pelkän maailman vain. Enkö saisi anteeksi? Jos joisin itseni ehjäksi, ruokkisin itseni fantasioillani, niin ehkä onnistun löytämään avaimeni.

Otan askeleen kerrallaan. Yksi porras yhdessä päivässä. Kymmenen porrasta yössä. Kapuan kiipeän kohti norsunluutorniani, jonne väistämättä minua johdatetaan. Askel kerrallaan ymmärrän paremmin että vaikken voi valita yötä, voin suojata itseni päivänvarjoin auringon kultaisilta säikeiltä, ihan kuin oikea prinsessa.

Hiljaisimmilla ihmisillä on äänekkäin mieli. En sano mitään, mutta kehoni sisällä ymmärrykseni anoo poispääsyä. Yritän pakoilla itseäni, oikeastaan vältän avaimeni löytämistä. Itseni kohtaamista. Mutta se on sidottu kylkiluihini, vyötetty kiinni kuin hullu lepositeisiin. Minä itse. Mutta joskus muistot ovat kaiken sen tuskan arvoisia. Vai ovatko? En minä tahdo elää menneisyydessä, en en en tahdo. Minä olen menossa norsunluutorniin.

Tänään. Tänään annan sateen pestä eilisen tuskan pois, annan sen vuolla minut puhtaaksi. Sade saa kietoutua alastoman vartaloni ympärille kuin yöllisen nautinnon jälkeen kietoudutaan lakanoihin. Tänään minusta tulee puhdas kuin valkea kyyhky.