Ihan jännä miettiä todellisuuden luonnetta. "Todellisuuden", joka sekin on vain ihmisen keksimä sana. Miettiä, kielellä, jonka joku muu on keksinyt ja kehittänyt. Aivoilla, joita ympäristö on muokannut. Kehossa, jonka ulkonäön jokaiseen piirteeseen löytyy jostakin niin kutsuttu vaikuttaja. Kellonaikaan, jolla ei voisi olla vähempää merkitystä, sillä koko ajan käsitekin on ihmisen keksintöä. Maailmassa, jonka miltei jokainen silmin nähtävä paikka on ihmisen muokkaama, ja keinotekoisesti nimeämä.
Onko ajatukseni olemassa? En voi koskettaa enkä nähdä sitä. Jos olemassaolo niin kutsutussa todellisuudessa on merkityksellisempää, kuin olemassaolo ainoastaan mielessä, niin miten voin tietää mikä on "todellisuutta", mieleni käsitellessä ja tulkitessa jokaisen aistihavainnon jonka vastaanotan. Eikö kaikki silloin ole olemassa vain mielessäni? Miten voin lukea "todellisuuteeni" mitään muuta kuin sen, mitä subjektiivisin aistihavainnoin kykenen vastaanottamaan aivoihini?
Emme kykene havaitsemaan maailmaa objektiivisesti "sellaisena kuin se on", vaan jokainen ihminen havaitsee ja tulkitsee ympäristönsä eri tavalla, kokemuksiensa pohjalta.
Mikä ihmisen tarkoitus sitten on tässä "todellisuudessa"? Melko hassu kysymys, jos otetaan huomioon, että se todellisuus jonka tunnen/tunnet on ihmisten luoma, ja itse luomasi. Useimmille voi olla vaikeaa hyväksyä, ettei olemassaolollamme ole minkäänlaista tarkoitusta. Se saattaa ruokkia alakuloisuutta ja apatiaa, tai se saattaa saada sinut elämään, välittämättä keinotekoisista normeista ja rajoista, joiden ei ole millään tavalla tarpeellista kuulua sinun "todellisuuteesi".
Jotkut ihmiset lukevat "todellisuuteensa" kuuluvaksi jotakin, jota he eivät näe, saatikka tunne, kuule, maista tai haista. He kutsuvat sitä Jumalaksi. Tätä Jumalaa ei olisi olemassa ihmisten mielessä, elleivät he itse omatoimisesti olisi luoneet häntä, kirjoittamalla, kertomalla tarinoita. Tämä Jumala, on hänet "todellisuutensa" lukevien mukaan kaikkivoipa, joka taas on ihmisen luoman todellisuuskäsityksen mukaan mahdotonta. Jos Jumala olisi kaikkivoipa, hän voisi toimia niin että se rajoittaisi hänen omaa kaikkivoipaisuuttaan, toisin sanoen, voiko tämä Jumala luoda kiven, joka on niin iso ettei hän jaksa itse sitä nostaa?
Uni, unet, nukkuminen, ovat sanoja jotka ihminen on keksinyt ja liittänyt omaan todellisuuteensa. Mitä siis näemme kun nukumme? Onko se osa "todellisuuttamme", ja jos ei ole mitä se sitten on?, Emmekö me unessa ollessamme näekin tapahtumat, ja usein myös uskomme niiden siinä hetkessä olevan totta. Kun heräämme, tiedämme, että olemme hereillä jälleen, mutta saatamme jopa ikävöidä untamme. Esitän vain kysymyksen, miksi tämä niin kutsuttu "uni", olisi yhtään vähemmän "todellisuuteemme" kuuluvaa, kuin niin kutsuttu valveilla olomme. Sillä nuokin kaikki ovat vain ihmisen keksimiä käsitteitä, oman heikon mielensä puitteissa kehittämiä termejä. Eivätkö jo yksinomaan jotkut noista termeistä, ja sanoista, rajoita meidän ajatteluamme? Ne ovat ainoa tuntemamme keino ajatella ja ilmaista itseämme, ja ne on kehitetty olemassaolevan todellisuuskäsityksen puitteissa. Tunteeko esimerkiksi kissa olevansa olemassa, vaikkei tällä ole meidän käsityksemme mukaan keinoja "puhua" eikä kirjoittaa, tai muutenkaan kyseenalaistaa maailmaa, jossa se elää. Onko tämän kyseisen kissan kokema "todellisuus", yhtään vähemmän todellinen, kuin meidän omamme?
Miten voit ajatella, ettei ole mitään meitä suurempaa, kun itse voit yhdellä potkaisulla tuhota esimerkiksi muurahaispesän, pienien, elävien olentojen kokonaisen "maailman". Muurahaisilla on oma "todellisuutensa", eikä niiden ole mahdollista kokea muuta "todellisuutta", kuin juuri se mikä niillä on.
Siinä vähän miettimistä alkuun.
