Joinain aamuina ylösnouseminen tuntuu erityisen hankalalta. Joinain aamuina yllätyt, kuinka helppoa se tänään on. Joskus, kun salaisuus painaa enemmän kuin koskaan ennen, jalat tuntuvat lyijyltä, et hallitse kehoasi, et yksinkertaisesti saa sitä liikkeelle. Sellaiset aamut ovat yhtä helvettiä, ja sellaisina aamuina haluat yksinkertaisesti vain kuolla.
Pilasit kaiken, murensit kaikki unelmani ja koko itsetuntoni. Tahrasit minut, minut ja lapsen viattomuuteni. Teit minulle asioita vasten tahtoani. Kosketit minua ilman lupaani. Minun kehoani, minun mieltäni. Tunkeuduit elämääni, veit mennessäsi kaiken ja jätit minulle vain suunnattoman tuskan. Siitä on jo kauan, mutta on turha edes toivoa, että koskaan kykenisin unohtamaan. Jätit pysyvät jäljet, jätit kehooni elinikäiset jäljet, jotka muistuttavat minua joka ikinen päivä tapahtuneesta. Joskus saatan jopa nähdä yhä näiden vuosien jälkeen kädenjälkesi, ja vaikka kuinka hankaisin, ne eivät katoa. Ne ovat pinttyneet jokaiseen soluuni.
Olen oppinut olemaan itkemättä silloin, kun tarve olisi suurin. Olen oppinut hallitsemaan jokaisen tunteeni, olemaan tavallinen. Mutta ei, en ole. Olen erilainen, eristettynä lasin taakse seuraamaan sivusta elämän kulkua. Olen likainen, olen sairas. Voisin tartuttaa sen muihinkin. Enkä halua kenenkään kokevan sitä tuskaa, mitä minä kannan sisälläni joka ikinen sekunti, minuutti, tunti, päivä. En usko koskaan pystyväni elämään tavallista elämää, olla vilpittömästi onnellinen.
Kadun sitä, etten heti kertonut jollekulle. Ajattelen aina, että jos vain olisin kertonut, oloni olisi ehkä parempi. Ja sitä ajatellessani vihaan itseäni. Vihaan melkein enemmän kuin mitään muuta. Vihaan sitä, että pakotin itseni kantamaan ikuisesti yksin tätä taakkaa. Mutta nyt on jo liian myöhäistä. Siitä on jo liian kauan.
