-Missä sinä olit kun tarvitsin sinua? Kysyn, eikä pimeydestä kuuluva vastaus ole muuta kuin oman ääneni kaiku.
Autoin sinut läpi kaikkein synkimpien aikojen, ja samalla kadotin itseni. Katsoakseni, kun myit minut pois, halvimmalla mahdollisella hinnalla, heti kun vaikeudet olivat minun, eivätkä vain sinun ongelmasi.
Kuutamon loistaessa ikkunaani vasten, minä muistan, kuvia, jotka nyt luen merkityksettömiksi. Harhakuvia, jostakin, jota ei todella ollut olemassa. Lausuit minulle sanoja, ja sinun korvissasi ne olivat valheita, tuulen vietäväksi tarkoitettuja tunnustuksia, joita olit lausunut monet kerrat aikaisemminkin. Minä silti uskoin sinua, ja sain katua, että milloinkaan, kaikesta sydäntäni turruttavasta, kuumasta vihasta huolimatta rakastuin sinuun. Se oli siihenastisen elämäni pahin virhe.
Hylkäsin perheeni, ystäväni, intohimoni ja mikä kaikkein kauheinta, itseni, ollakseni se, joka halusit minun olevan. Istuin ja heilutin häntääni kun sinä napsautit sormiasi. Kierin, heti kun niin halusit. Leikin kuollutta, kun sanoit taikasanat. Tai useammin jätit sanomatta. En ollut oma itseni, ja nyt, tässä istuessani, tuo aika tuntuu jollain tavalla kaukaiselta, kuin muistolta, mutta aivan kuin jonkun toisen elämästä. En halua uskoa olleeni tuo ihminen, joka olin kanssasi. Jonka sinä minusta halusit tehdä.
Kului viikkoja, kuukausia ja vuosia. Lopulta joka ainoa päivä tuntui kuin kuukaudelta ja joka ainoa viikko kuin vuodelta. Olin kuolemaisillani miellyttääkseni sinua, kun sinä lausuit yhä samoja kuluneita sanoja, joista yhtäkään et tarkoittanut. Saatoit uskoakseni lausua niitä samaan aikaan myös muille, varjoilleni. Jos en olisi niin raivoissani, kuin nyt olen, saattaisin nauraa koko tilanteelle. Onhan komiikka aina kulkenut elämässäni käsi kädessä tragedian kanssa. Nyt minä sitäpaitsi ymmärrän ihmisiä, jotka tappavat. Jotka kokevat tarpeen, kun heitä on nöyryytetty niin, ettei sitä jaksa edes yrittää kuvailla sanoin.
Sanoit että olin ensimmäinen. Vannoit että olin ainoa. Sitten kävelit ulos avoimesta ovesta, lämpimään, ja jätit minut tuulen piestäväksi. Minä ajattelin, että palaisit, mutta hetki sitten sain tietää, että olet siirtynyt seuraavan pelinappulasi pariin. Varjojeni ääriviivat piirtyvät jälleen huoneeni punaiselle seinälle, kun näen palapelin palojen järjestyvän uudelleen. Minä muistan, vaikka haluan unohtaa. Tapahtumaketjut pyörivät päässäni, kuin muinoin kirjoittamani fiktiivinen tarina. Pääni huutaa armoa, ja sydämeni repii itsensä hajalle, samaan tilaan, missä se oli ennenkuin satuin osumaan tiellesi.
Muista, ettet enää koskaan anna huuliesi lausua nimeäni, sillä en enää ole se, joka halusit minun olevan. Synnyn tuhkastani, jonka koetit piilottaa pikkuruiseen rasiaasi, oman hiljaisuutesi keskelle, ja nousen siivilleni jälleen. Vihaan sinua, ja vihaan maailmaa, mutta juuri se teki minusta vuosia sitten niin kovin vahvan.
-Missä sinä olit kun tarvitsin sinua? Kaikuu kysymys yhä huoneeni seinissä, ja nyt minä tiedän vastauksen. Sinua ei ollut olemassa minun maailmassani, sen paremmin, kuin kaduilla päivittäin käveleviä eläviä kuolleita, joihin en halua tutustua, joiden kaltainen en halua milloinkaan olla. Olet yhtä lailla hukkunut omaan mitättömyyteesi ja sinä pelkäät. Siksi sinä pelaat myös niin arvokkaalla ja kuolevalla tunteella, kuin rakkaus. Sen tunteen, sinä revit pois minun piikkilangan ympäröimästä sydämestäni. Ja minä kiitän sinua, vino hymy huulillani, sillä minä pelaan jälleen vihalla.
Ja minä olen tämän sodan voittava.
