Miten sitä vaan voi miettiä ja miettiä, ja stressata, eikä siltikään käsittää, että miten voi olla näin, kaikki muut osaa elää normaalisti ja useimmilla kai ihan onnellinen tilanne omasta mielestään. Muut löytää normaaleja töitä joita ne haluaa ja pystyy tekemään ja kämpän ja muuttaa kotoa.
Bono Suicide ei ole moneen vuoteen halunnut elämältä mitään muuta kuin olla muusikko, pystyä soittamaan sellaisessa bändissä kun haluaa, ja elämään täysin erilaista elämää ku varmaan moni muu tässä vituiksi menneessä sukupolvessa. Miten edes pieni askel normaalia elämää kohti voi kuvottaa niin paljon että mieluummin vetäisi itsensä nooseen kuin astuisi edes yhden portaan ylöspäin sinne jonnekin. Onko mun mieli niin kieroutunut vai pystyykö joku muukin käsittämään miten mä tunnen?
Bono Suicide istuisi mielummin vaikka kadulla basso sylissä, kuin antaisi periksi unelmansa, ja muuttuisi hitustakaan. Onko musta siihen kaikkeen, kysyn itseltäni, ja mun päässäni vastaus on itsestäänselvä; tottakai musta on siihen!
Tiedän että mulla on vielä aikaa, mutta mua pelottaa miten ihmiset suhtautuvat elämään jonka mä valitsen. Mä en aio antaa periksi, ikinä. Normaali elämä on jo eletty kaikkien muiden toimesta satojen vuosien ajan, ja mä en käsitä mitä hyötyä mun olisi sellainen missään määrin elää. En halua sitä.
Saatan vuodattaa muutaman kyyneleen, kun ajattelen millaisessa maailmassa mä elän. Mä en kuulu tänne, kuulun täysin toiseen ulottuvuuteen, jossa musiikki soi tauotta, mä saan soittaa täysille yleisöille ja mä voin vihdoin hymyillä aitoa hymyä. Nyt saatan kuitenkin vain istua pimeässä, toivoen, hiljaisena ja mitättömänä. Mutta huomenna vedän taas tukan pystyyn, releet niskaan ja rokkaan rumpuja samalla vitun mentaliteetilla millä monet mun idoleistakin tekee. Ja silti kukaan ei ole vielä ottanut mua mukaan korkeammalle tasolle. Mä en voi muuta kuin odottaa, kiertää muutaman päivän välein kaupunkia, treenata, etsiä, uskoa, ja odottaa taas lisää. Sitten kun se tapahtuu, mä tiedän että kaikki oli sen arvoista, vaikka kukaan ei enää uskonutkaan. Mä silti uskoin, ja tulen aina uskomaan. Mun vihreissä silmissäni palaa liekit, jotka te tulette vielä näkemään lehtien kansissa, ja salamavalojen loisteessa.
"..Tässä olen. Ja haista vittu jos et ymmärrä minua.."
