Tummien hiusteni takaa katson maailmaa, johon minä kai joskus uskoin. Ajattelin että saan sen mikä minulle kuuluu, sitten kun aika on oikea. Ehkä minä uskon vieläkin, mutta kun totuus iskee kylmän aallokon tavoin kasvoille, ei hengitystään voi pidättää loputtomiin. Ellei halua hukkua, ja juuri siltä minusta nyt tuntuu. On samaan aikaan sekä tukahduttavaa että palkitsevaa jatkaa näin. Näen yhä maailman ilman sääntöjä. Vihani tai kunnianhimoni ei ole kadonnut minnekään.
Kysymys kuitenkin kuuluu,
-Kuka minä olen?
Sisältäni kumpuaa toisiinsa sotkeutuva värien sekamelska ja lopulta en enää osaa omaksua itseäni vain yhdeksi henkilöksi. Samaan aikaan haluan olla seka moderni rock, että kasari, huippumuusikko sekä maailmalle paskat haistattava punkkari, kirjailija, ja kirjaston hyllyt, viskipullo kourassa räjäyttävä kiusanhenki, hiljainen mietiskelijä ja samaan aikaan yksin valokeilassa.
Kuka minut siis lopulta luo; hitaasti oman painonsa alle rusentuva, rosoinen maailma, ja valehteleva media, vai minä itse? Tajuan kadottaneeni itseni usein matkan varrelle, yrittäneeni muuttua ihmisten painostuksen alaisena. Mutta lopulta palaan aina samaan kiintopisteeseen, entistä vahvempana ja hieman kylmempänä minua ympäröivää maailmaa ja ihmisiä kohtaan.
Mietin usein, kuinka sairas asuttamamme maailma on. Sinusta riippumattoman tapahtumaketjun seurauksena synnyt tänne, ja pakotiesi on siinä vaiheessa jo tukittu, olet vanki, velvoitettu noudattamaan kasaa kummallisia sääntöjä ja käyttäytymismalleja. joiden keksimiseen et ole ollut pienimmässäkään määrin osallisena. Sinun odotetaan elävän ennalta suunnitellun kaavan mukaan, mutta helvetti soikoon, kenen elämä se loppujen lopuksi onkaan? Asiasta seuraavaan, oletko ajatellut ettei mikään muu eläin käyttäydy tällä tavoin, ja ehdoin tahdoin rajoita vapauttaan ja onnellisuuttaan, ja uskoisin että ihmisen masennus ja itsemurhaprosentti on aika ylivoimainen mihinkään muuhun eläimeen verrattuna, Hahhah, ja niin päin pois.
Eräs (entinen) ystäväni sanoi kerran uskovansa että kaikella on tarkoituksensa ja kaikki tapahtuu syystä. Silloin vielä uskoimme toteuttavamme unelmamme yhdessä, ja minä uskoin häntä. Mutta nyt en voi käsittää, mikä syy tälle kaikelle on, että kaikki, mikä merkitsi jotakin lopulta katosi elämästäni. Miksi kaksi asiaa, joihin uhrasin liian monta tärkeimmistä vuosistani vain katosi, ja ne henkilöt, jotka niiden tuhosta päättivät, tuntuivat välinpitämättömiltä, aivan kuin minä olisin ollut ainoa, joka luuli niiden koskaan merkinneen yhtikäs mitään. Jos kaikella on tarkoituksensa, niin onko minun tarkoitukseni jäädä tälle samalle tielle, ja lopulta tajuta ettei unelmani ollut koskaan elossa, kunnes makaan vihreär silmiäni ammollaan arkun pohjalla, vai pystynkö muuttamaan asioiden tarkoitusta, ja syy seuraus suhteita, oman mieleni ja toivoni voimalla?
Jokatapauksessa, kun kuoleman varjo häilyy ylläsi, etkä tunne pelkoa, sinulla ei ole enää mitään menetettävää, mutta valitsemasi tie saattaa yhä olla auki, jos katsot riittävän tarkkaan. Se saattaa johtaa joko täyttymykseen tai kuolemaan. Tai molempiin.
Ehkä seuraava elämä tuo tullessaan parempaa.
