Tähtitaivas oli avoinna kirkkaana ja mahtavana, kun kuljin kohti määränpäätäni. Ohittelin vastaantulevia vaihtelevin liikkein.
Kuljin huomaamattomana. Tavallisena.
Oli syksy ja minulla oli päälläni asianmukainen, tuulenpitävä akki, joka oli hankittu jostain leikisti laadukkaasta tusinakaupasta. Sen alla oli yhtä lailla liian yleinen, musta kaulukseton puuvillaneule. Kengät olivat säännönmukaisesti sopusointuisen valjut. Sellaista mallia, että jos joku jostain syystä sattuisi kysymään joltain jossain, että minkälaiset kengät minulla jalassani on, niin vastaaja empisi hetken, ja vastaisi hetken kuluttua jotain ylimalkaista, jotain valjua, josta ei saisi selvää, mutta toimisi silti vastauksena, jopa toimivana sellaisena.
Rakennukset vierivät ohitseni, kävelin Jokipuistonläpi toiselle puolelle jokea. Kauppa- ja liikerakennukset muuttuivat reitin edetessä betonilaatikoiksi, jotka olivat täynnä ihmisiä, kutsuimme niitä kerrostaloasunnoiksi.
Ensin matkani varrelle alkoi ilmestymään kerrostaloja, joissa asui ihmisä, jotka olivat tuottavia.
He kuluttivat paljon aikaansa johonkin sellaiseen, johon he eivät todella olisi sitä halunneet käyttää. Mutta he elivätkin maailmassa, jossa niin piti tehdä.
Jos halusi elää ja hengittää, piti uhrata aikansa tekemällä jotain. Liian usein se oli jotain itseään loputtomiin toistavaa asiaa, joka mitäänsanomattuuden tunteesta huolimatta piti osaltaan rakentamaamme häkkyrää, jonka olimme nimittäneet yhteiskunnaksi, pystyssä.
Siinä rakennelmassa ideologiat kukoistivat. Sukupolvesta toiseen asioita, joita teimme ja toteutimme, perustettiin pelkille ajatelmille, mahdollisuuksille, joita kutsuimme teorioiksi ja hypoteeseiksi.
Aivan liian usein, ideologian luonteesta riippumatta, sen manifesti alkaa mahtipontisesti ilmaisemalla saman, yleensä katastrofiin ja romahdukseen johtavan, suuren, helvetin ruman, ja miten sattuu kasvavan ja muotoutuvan ajatuksen materialisoinnilla: "Meidän on tullut aika..."
Sitten innostutaan joukolla, hutiloidaan suunnattomassa optimismissa yhden opin mukaisesti, jota juuri kulloinkin elävä sukupolvi vallitsevalla aikakaudella noudattaa.
Asia toimii samoin niin yksilötasolla kuin kollektiivisellakin tasolla.
Ihmiset näissä taloissa tekivät siis työtä. He mahdollistivat sitä oikeaa elämäntapaa itselleen. He saivat siitä palkkion, josta koneisto otti osansa, jotta he saivat ruokaa, vaatteita, autoa, asuntoja, lomamatkoja, ja niin edelleen, vastineeksi kunnollisuudestaan ja panoksestaan sekasikiön kasvun edistämiseksi.
Monet näissä taloissa asuvat todellakin luulivat, että ei voi olla olemassa mahdollisuutta elää ilman tuotemerkkimaailmaa muovipakkauksine ja sloganeineen. Talojen luonne alkoi muuttua tummemmaksi, jotenkin surumielisemmäksi vielä entisestään, matkan edetessä. Näissä rakennuksissa, joita nyt vilisti ohitseni, oli jossain myös sen hetkinen määränpääni.
Painaisin ovisummeria, vastaisin surinaan avaamalla alaoven, kuulisin kuinka ovi avautuu viidennessä talon kahdeksasta kerroksesta, ennen kuin astuisin hissiin ja nousisin sen mukana kohti Tallia.
Tässä maailmassa, näissä taloissa, nukuttiin paljon. Ihmiset eivät käyneet töissä, he eivät kai uskoneet siihen, eikä täällä ollut epätavallista sekään, että ei uskonut mihinkään.
Täällä näki paljon Ideologian eri huoltojoukkoja räikeine autoineen.
Ambulansseilla, paloautoilla ja poliisiautoilla oli omat värinsä ja merkkisignaalinsa, jotka viestittivät kiirellisestä ja tärkeästä tehtävästä.
Ambulansseja oli paljon, koska monet ihmiset näissä onkaloissa, eivät välittäneet itsestään, ja myrkyttivät itseään monin eri tavoin enemmän tai vähemmän tietoisesti.
Sama välinpitämättömyys johti myös väkivaltaan, ja se tarkoitti sitä, että myös poliiseja liikkui paljon.
Palomiehet hoitivat tulipalot ja jumiutuneet hissi. Kai ne jotain muutakin teki.
Ideologiset yhteiskunnathan aina sallivat ja kieltävät asioita, joita ihmisillä on lajiominaisuuksiensa puolesta tapana tehdä. Poliisit pitivät huolta myös siitä, että sopimuksia, joita laeiksi kutsuttiin, myös noudatettiin.
Rikkurit laitettiin pieniin koppeihin, keskelle suuriin rakennuskomplekseihin, siis vankiloihin, joissa heille järjestettiin jopa vuosiksi, joskus peräti kymmeniksi vuosiksi, totaalinen Yhteiskunnan järjestämä elämäntapa.
Näillä nurkilla monille järjestettiin paikka niissä.
Täällä ei tuotettu valtion laskuun.
Painoin ovisummeria ja vastasin surinaan avaamalla alaoven...
