-Oscar-

Tähtitaivas oli avoinna kirkkaana ja mahtavana, kun kuljin kohti määränpäätäni. Ohittelin vastaantulevia vaihtelevin liikkein.
Kuljin huomaamattomana. Tavallisena.
Oli syksy ja minulla oli päälläni asianmukainen, tuulenpitävä akki, joka oli hankittu jostain leikisti laadukkaasta tusinakaupasta. Sen alla oli yhtä lailla liian yleinen, musta kaulukseton puuvillaneule. Kengät olivat säännönmukaisesti sopusointuisen valjut. Sellaista mallia, että jos joku jostain syystä sattuisi kysymään joltain jossain, että minkälaiset kengät minulla jalassani on, niin vastaaja empisi hetken, ja vastaisi hetken kuluttua jotain ylimalkaista, jotain valjua, josta ei saisi selvää, mutta toimisi silti vastauksena, jopa toimivana sellaisena.
Rakennukset vierivät ohitseni, kävelin Jokipuistonläpi toiselle puolelle jokea. Kauppa- ja liikerakennukset muuttuivat reitin edetessä betonilaatikoiksi, jotka olivat täynnä ihmisiä, kutsuimme niitä kerrostaloasunnoiksi.
Ensin matkani varrelle alkoi ilmestymään kerrostaloja, joissa asui ihmisä, jotka olivat tuottavia.
He kuluttivat paljon aikaansa johonkin sellaiseen, johon he eivät todella olisi sitä halunneet käyttää. Mutta he elivätkin maailmassa, jossa niin piti tehdä.
Jos halusi elää ja hengittää, piti uhrata aikansa tekemällä jotain. Liian usein se oli jotain itseään loputtomiin toistavaa asiaa, joka mitäänsanomattuuden tunteesta huolimatta piti osaltaan rakentamaamme häkkyrää, jonka olimme nimittäneet yhteiskunnaksi, pystyssä.
Siinä rakennelmassa ideologiat kukoistivat. Sukupolvesta toiseen asioita, joita teimme ja toteutimme, perustettiin pelkille ajatelmille, mahdollisuuksille, joita kutsuimme teorioiksi ja hypoteeseiksi.
Aivan liian usein, ideologian luonteesta riippumatta, sen manifesti alkaa mahtipontisesti ilmaisemalla saman, yleensä katastrofiin ja romahdukseen johtavan, suuren, helvetin ruman, ja miten sattuu kasvavan ja muotoutuvan ajatuksen materialisoinnilla: "Meidän on tullut aika..."
Sitten innostutaan joukolla, hutiloidaan suunnattomassa optimismissa yhden opin mukaisesti, jota juuri kulloinkin elävä sukupolvi vallitsevalla aikakaudella noudattaa.
Asia toimii samoin niin yksilötasolla kuin kollektiivisellakin tasolla.
Ihmiset näissä taloissa tekivät siis työtä. He mahdollistivat sitä oikeaa elämäntapaa itselleen. He saivat siitä palkkion, josta koneisto otti osansa, jotta he saivat ruokaa, vaatteita, autoa, asuntoja, lomamatkoja, ja niin edelleen, vastineeksi kunnollisuudestaan ja panoksestaan sekasikiön kasvun edistämiseksi.
Monet näissä taloissa asuvat todellakin luulivat, että ei voi olla olemassa mahdollisuutta elää ilman tuotemerkkimaailmaa muovipakkauksine ja sloganeineen. Talojen luonne alkoi muuttua tummemmaksi, jotenkin surumielisemmäksi vielä entisestään, matkan edetessä. Näissä rakennuksissa, joita nyt vilisti ohitseni, oli jossain myös sen hetkinen määränpääni.
Painaisin ovisummeria, vastaisin surinaan avaamalla alaoven, kuulisin kuinka ovi avautuu viidennessä talon kahdeksasta kerroksesta, ennen kuin astuisin hissiin ja nousisin sen mukana kohti Tallia.
Tässä maailmassa, näissä taloissa, nukuttiin paljon. Ihmiset eivät käyneet töissä, he eivät kai uskoneet siihen, eikä täällä ollut epätavallista sekään, että ei uskonut mihinkään.
Täällä näki paljon Ideologian eri huoltojoukkoja räikeine autoineen.
Ambulansseilla, paloautoilla ja poliisiautoilla oli omat värinsä ja merkkisignaalinsa, jotka viestittivät kiirellisestä ja tärkeästä tehtävästä.
Ambulansseja oli paljon, koska monet ihmiset näissä onkaloissa, eivät välittäneet itsestään, ja myrkyttivät itseään monin eri tavoin enemmän tai vähemmän tietoisesti.
Sama välinpitämättömyys johti myös väkivaltaan, ja se tarkoitti sitä, että myös poliiseja liikkui paljon.
Palomiehet hoitivat tulipalot ja jumiutuneet hissi. Kai ne jotain muutakin teki.
Ideologiset yhteiskunnathan aina sallivat ja kieltävät asioita, joita ihmisillä on lajiominaisuuksiensa puolesta tapana tehdä. Poliisit pitivät huolta myös siitä, että sopimuksia, joita laeiksi kutsuttiin, myös noudatettiin.
Rikkurit laitettiin pieniin koppeihin, keskelle suuriin rakennuskomplekseihin, siis vankiloihin, joissa heille järjestettiin jopa vuosiksi, joskus peräti kymmeniksi vuosiksi, totaalinen Yhteiskunnan järjestämä elämäntapa.
Näillä nurkilla monille järjestettiin paikka niissä.
Täällä ei tuotettu valtion laskuun.
Painoin ovisummeria ja vastasin surinaan avaamalla alaoven...

Tämän nimettömän suurkaupungin varjoisilla kujilla tapahtuu asioita, jotka saavat minut tuntemaan, että olen elossa. Huorat, narkkarit, diilerit, spurgut ja heidän menneisyytensä väijyvät täällä.
Kapakat, tai siis niiden omistajat, antavat vakiojuopoille rajatonta luottoa vain, koska he sattuvat edelleen hengittämään. Maksuksi riittää heidän kertomuksensa menneisyydestään.
Minä hengitän savuista ilmaa, jossa tuoksuvat menneisyyden haamut.
Minä juon väljähtynyttä olutta, joka on maustettu elämänkokemuksen aiheuttamalla katkeruudella.
Minä nain huoraa mulkulla, joka ei enää välitä, ja huoran vittu märkii särkyneitä unelmia.
Väsynyt nisti piikittää itseensä hiipuvan toivon viimeisiä kipinöitä.
Uhkapelurin polvilumpio sirpaloidaan hänen oman itsepetoksensa vuoksi.
Onnelliset laskevat ikkunoidensa kaihtimet kotonaan, ja itkevät pelosta tutisten, koska he saattavat jo seuraavana päivänä tajuta olevansa onnettomia, ja tyhjiä ja onttoja, pelkkiä kuoria vailla sisältöä.
Sisimpäni nauraa hysteerisesti. Olen tietämätön. Olen lopettanut totuuden etsimisen, koska jos se joskus minulle selviäisi, niin en sitä kuitenkaan kestäisi. Menettäisin kuvitelmani järjestäni, vaipuisin katatoniseen tilaan , josta vain aseen luoti voisi minut pelastaa.
Piste.

Savu jäi leijailemaan hypnoottisesti biljardipöydän yläpuolelle, joka oli sijoitettu tilan perälle pitkän ja kaarevan baaripöydän vasemmalle puolelle. Seinät olivat siellä betoniset. Niiden siniharmaa väritys, katoista roikkuvat himmeät, sinistä hehkua antavat lentäviä lautasia muistuttavat lampunvarjot loivat tilaan hämyn, unenkaltaisen fiiliksen, johon oli helppo vajota.
Oli kaksi biljardipöytää. Toisen ympärillä oli äänekäs miesjoukko pelaamassa pikkusummista. Toinen oli autiona. Molemmat olivat pituussuunta kohti ravintolan perinteikkäämpää puolta, jossa jukeboksi raikasi, olut ja viini virtasi, nainen oli hyvällä päällä aina, mies humalassa, toimien niin kuin heidän piti. Tila jossa tanssittiin, juhlittiin, tutustuttiin ihmisiin, keskusteltiin heidän kanssaan, luotiin elämyksiä. Yhdentekevältä se usein vain tuntui. Mutta aina kannatti kokeilla.
Jotkut tähtäsivät kaupantekoon. Tilanne vaatii diiliä.
Ja kun viimein on tehnyt ja antanut Kaupan ja Bisneksen puolesta sen mitä on aikoinaan ideoinut, päättänyt, suunnitellut ja toteuttanut, ja minkä jo ihan lähitulevaisuudessa voi huoletta delegoida muutamien erityisten tyyppien jatkohoitoon, eli on saanut asiat hoidettua, ja voi vimmaisen liikettä jatkuvasti huutaneen Mielen, sen vuosien tai vuosikymmeniä jatkuneen piinan, todeta viimein rauhoittuneen, ja sydän pelkästään siitä ylpeyden seittiiin takertuneena lopettaa itsensä tyytyväisenä, kylläisenä ja tyydytettynä.

Joskus heinäkuussa puhalsi tuuli, puiden avulla se suhisi taloni ympärillä. Olin yksin. Oli ollut lämmintä, vetistä ja hikistä. oli tervetullut ajatus, että sää muuttaisi suuntaansa. Ikkunat narahtelivat ja särisivät.

Tuntui, että olin jumissa täällä. Päivät lipuivat tarkoituksettomina ja itseään toistavina. Pienikin muutos tavanomaiseen tuntui hyvältä. Mitään ei kuitenkaan tuntunut tapahtuvan. Joka tapauksessa ajattelin, että maisemanvaihdos voisi synnyttää ainakin pientä elämisen tuntua. Mutta sen sijaan, että olisin toiminut, minä vain Odottelin.

Istuskellessani kantakapakassani sinä päivänä... olin hyvin väsynyt. Olin valvonut yli kolme vuorokautta. En ollut siis ottanut edes pienen pieniä nokosia. 72 tuntia. Ei vain ollut ollut mitään erityistä syytä nukkua. Se oli tuntunut jokseenkin täysin turhalta, jopa huvittavalta. En silmäystäkään. Stimulantit olivat loppuneet aamulla. Kello oli nyt kuusi alkuillasta ja aloin olemaan melko vainoharhaisella päällä. Mitä uskomattomimpia uhkakuvia oli maalautunut mieleeni niiden neljän päivän aikana, joina olin nenäni limakalvoja kiusannut. Hirvttäviä kuvioita, jotka piinasivat alituiseen, eivätkä antaneet hetken rauhaa.
hmm.. tutustumista tai tutkimista, ja tietenkin - yletöntä kunnioittamista, ihannointia ja ihmettelemistä! – Aivan aluksi heistä huokuu mysteeri. Näet, kuten juuri nyt on minulle tapahtumassa, noiden tummanruskeiden, lähes pohjattoman mustien silmien vilkaisevan sinua (toki hän rekisteröi jokaisen ovesta tulijan).
Me saavuimme baarin puolelta, kävellen bilealustan poikki röökikoppiin, joka ei selvästikään ollut yhtä suosittu röökaajien keskuudessa kuin kaksi muuta mestan savuttelutilaa, toinen oli terassi, jota ei ollut vielä tänä keväänä muunnettu sen kesäiseen tehtävään. Tehtävään, jota varten se oli aikoinaan keksitty, ideoitu, rakennettu, ja lopulta valjastettu tehtäväänsä yhdessä ainoassa paikassa ja ajassa. Aistiemme maailmassa, jotka tarjoavat meille arvoituksen toisensa perään pitääkseen mielenkiintomme yllä.
Mutta onko joku joka välittää? Vai humiseeko maailmankaikkeus ilman havaitsijaa vain siksi, että se on mahdollista? No kuitenkin… sitten oli toinen röökikoppi, joka aina oven auetessa päästi ilmoille pienen pilven tupakansavua…

Siinä se oli, pöydällä. Nivaska. 30 grammaa laatua. Nää kolme heeboa, jotka oli hetki sitten pompannut paikalle olivat todella vauhti päällä. Yks niistä, säkin pöydälle heittänyt pyöri nyt häkkyrän lailla ympäriinsä, kävi sököttömässä vuoronperään jokaiselle, eikä hän herättänyt juurikaan luottamusta minussa.
Tällä seiniä pitkin kiipijällä oli korkea myrkyn vihreän ja harmaan .ja platinan sekainen irokeeesi. Kaikille oli yhteistä kuluneet katu-uskottavat prätkärotsit ja tiukat pillifarkut. Kaks muuta olivat hillitympiä, niin asuiltaan kuin käytökseltäänkin.
He pysyttelivät taustalla tämän yhden yön sankarin pauhatessa. Annoin rahat, jotka hän otti vastaan ikään kuin vain puolittain asian huomioiden, keskittyessään flirttailemaan Sanjalle, onnekseni hyvin luotaantyöntävällä tavalla. Eikä se tietenkään johda muuhun kuin siihen, että Sanja sanoo keesipään olevan: - Hylkiö. Ja punk-kunkku hiljenee, hän nöyrtyy ja jättää tyttöystävän rauhaan.
Nyt hän huomaa minut, hän hymyilee ja heiluttaa juuri antamaani rahatuppoa edessäni. Se on kai hänen tapansa kiittää minua. Yritän hymyillä antaakseni vaikutelman spontaaniudesta, mutta se, jonka piti olla hymyn häivähdys, onkin irvistyksen ilmestys. Kasvoni palautuvat nopeasti peruslukemille.
He poistuvat ja minä olen helpottunut.

”Hei nyt mä vasta tajusin, miten tyhmä mä oonkaa!” Hirnuvaa naurua.
”Ei vittu!”.
Röhkijät. Ne hortoilee kaupungin kaduilla aamusta iltaan. Ne norkoilevat puistoissa ja ostareilla... kuljeksijat.
Keräävät aineistoa. Heidän pitää tehdä niin. Kerätä aineistoa. Moni heistä kulkee vieläpä itse sitä tajuamatta.
Että ei tietäisi miksi? Pöyristättävä ajatus! Kertakaikkiaan! Isäntä meni täysin tolaltaan.
Norkoilla nyt päivät pitkät kujien onkaloissa!
Valot! Herään. Unikuvat vilisevät haihtuakseen hiljalleen tajuntani hämäriin aamusuoritusteni aikana ...näennäisesti tarkoitan... Juoksevaa Vettä, hammasharjan suhinaa, kahvin tuoksu, appelsiini, leipää, keitettyjä munia, tomaatti -ja kurkkukuutioita, kinkkua siivuina appelsiinimehua...
Unohtaa unensa varttitunnissa?...sellaistako se on?...ei se vaadi varttiakaan...ei tarvitse!... ei suinkaan! Silmänräpäys riittää oikein mainiosti...Kaikki meni. Identiteetti, egoni, muistot, poissa. Olen eri ruumiissa. Eikä minun tarvitse pelätä, koska sopeudun. En huuda tuskaani tuijottavien silmieni takana. Tuota kauhistattavaa mykkää kammotautia minä en kaipaisikaan. Ota ohjat! Anna mennä!.

Katsotaan kuinka monta tuntematonta tai tuntemaani ihmistä uskaltaa sanoa 'moi' päiväkirjaani.
Sit kopioi omaan päiväkirjaan jos oot sanonu moi.

Huomasin olohuoneeni verhon olevan tulessa siinä vaiheessa, kun valveunimaailmaani ujuttautui hikisten sukkieni kitkerä haju, tulen nuollessa jalkapohjiani loikoillessani sohvalla.
Voin sanoa, että niin nopeasti en ole tokkurasta selvinnyt kuin silloin. Aloitin pelastusoperaation täsmällisesti ja epäröimättä kuin kone. Mitään ajattelematta nousin istumaan ja ensi töikseni riisuin kärähtäneet sukkani, jotka polttivat jalkapohjian.
Menin kylpyhuoneeseen, jossa täytin 10 litran ämpärin täyteen vettä. Tuli oli jo ehtinyt mustaan nahkasohvaani. Laskin ämpärin olohuoneen lasipöydälle. Rykäisin verhot irti tangosta. Sitä seurasi leimahdus, ja kipinöitä, kuumia hiiltyneitä verhonriekaleita leihahti ilmaan. Nahkasohvani noja vääntyili ja käpristeli. Otin ämpärin ja heitin lähes koko sisällön lattialle verhomyttyyn. Sihahdus ja savupilvi. Lopun ämpärin sisällöstä kaadoin sohvalleni. Olin pelastanut henkeni. Sillä kertaa.