En ikinä ollut valmis tähän pimeyteen.
En ikinä ollut valmis tähän kipuun.
kuvittelin että löytäisin sen toisen kodin.
Tämä sydän on ollut liian monesti tikkatauluna.
En ole halukas kuolemaan kirppuna vaan ihmisenä.
Voisin kuvitella elämäni kuva vanhentunu.
Hopea ja lasisessa kehyksissä joka tiputettu liian monta kertaa.
Tähtitaivaalla enne näkyi kirkas tähti.
Mun sydän miljoonina palasina niin kuin tähtiä taivaalla.
Mikään niistä ei enää hohda pohjantähden lailla.
Olen ehkä syvimmässä kuilun phjalla mitä on.
Kuilun partaani mieleni ja sieluni taistelee.
Hyvä ja paha ei kohta erottaa voi.
Silmistä näkee ihmisen sielun.
Minun silmäni näyttää murskattuja unelmia, kipua ja kuinka jätetty kuin ruusu yksin sateeseen kuihtumaan.
Olen kuin ruusu joka vähä väliä nousee eloon ja kuihtuu.
Mietin usein kuinka moni näkee ulkokuoren sisälle.
Tuntuu välillä kuin 10 tuhat piikkiä olisi sielussani.
Synnit, kiroukset, saastat. Onko ne minussa kaikki.
Olen ehkä langennut ja valoton enkeli.
Eksynyt.
Surullinen.
Yksinäinen.
Kädet tuntuu tyhjiltä, kylmiltä.
Tähänkö ne pitäisi tottua.
Mitään ei kerrottu etukäteen.
Minä kaiken olen oppinut ja tiedän nyt.
Elän päivä vain toivoen että saan käteni lämpimäksi.
Itken ja nauran että saisin sieluni taas loistamaan.
Tanssin ja hypin että puhdistun kaikesta pahasta.
Juoksen ja kävelen että pääsen takaisin luolasta tielle.
Vain sen takia että löydän sen toisen kodin kanssasi.
