HILJAINEN PIINA
Vettä satoi kaatamalla, vapisin kylmyydestä juoksutrikoot jalassa ja litimärät lenkkarit jalassa. Mietin onko tässä järjen hiventäkään, mutta silti luja tahtoni sai minut pysymään päätöksessäni. Hetken päästä lähtölaukaus kuului ja edessä oli kymmenen kilometrin taival pitkin helsingin öisiä katuja.
Juostessani mietin, tämä on kuin juoksisi elämänsä lävitse, hetken on helppoa, sitten hengästytään jonka jälkeen juoksu tuntuu jälleen siedettävältä ja ennen maaliviivaa koetaan jälleen viimehetken hapotukset ennen lepoa. Päätin jaksaa näyttäen itselleni etten elämässänikään luovuta helposti vaan tahdonvoimalla ja asenteella jyrään itseni voittoon.
En tosin aavistanut, että saan kokea tämän juoksun konkreettisesti, alkaen heti seuraavana päivänä.
Sairastuin yöllä suolistotulehdukseen,joka ei varoittanut tulostaan etukäteen vaan valtasi minut niin, että löysin itseni sairaalan vuodeosastolta kytkettyinä neste ja lääkepulloihin. Olin hämmentynyt ja peloissani sillä tämä oli minulle aivan uutta. 3 päivän sairaalassa maakaamiseni jälkeen päätin parantua ja kuin ihmeen kaupalla sainkin kotiutua seuraavana päivänä.
Uskoin kaiken hirvityksen olevan nyt ohi, mutta kehoni oli taistelusta vielä heikko ja oireili uusin tuntemuksin, olin kuin laina jaloissa eikä jalat tuntuneet toimivan ollenkaan. Kehoni joka oli tottunut liikkumaan määrättiin lepoon.
Maatessani kotona kaikkien outojen kipujeni kanssa, tunsin itseni pieneksi ja avuttomaksi ja aivain kuin elämä olisi otettu minulta pois yhdessä yössä. Tunsin olevani myös aika yksin sairauden kanssa, vaikka ystäväni pitivätkin yhteyttä minuun. Kävin kapinaa itseni kanssa "MIKSI"!!!! Huusin elämälle "tämä on epäreilua". Joka aamu silmäni avatessa toivoin, ehkä tänään minulla on omat jalat. Jonkin ajan kuluttua kuitenkin koitti se aamu kun jalat alkoivat tuntumaan lähes omilta. Syntymäpäiväni saavuttua jalat olivat jo lähes normaalit, mutta toipuminen oli vielä kehossani kesken niimpä synttärikynttilää puhaltaessani toivoin " Kumpa olisin jo maaliviivalla".
Muutamia päiviä tämän jälkeen jalat olivat vahvistuneet ja lähdin äidin kanssa pienelle virkistysmatkalle viroon. Olin unelmoinut saunasta ja uimisesta jo monen viikon ajan ja tänään päätin toteuttaa unelmani. Unelma loppui kuitenkin lyhyeen sillä kehoni ei kestänyt vielä rasitusta saunasta ja allasvedestä ja huomasin istuvani jälleen tipassa, tälläkertaa hotellin punttisalissa. Ympärilläni hääräsi 3 virolaista ambulanssi hoitohenkilökuntaa ja näin äidin itkevän takanani. Kaiken kohtauksen keskellä huusin sisälläni "eikö tämä jo riitä"? Terveyden kanssa ei kuitenkaan tehty kauppaa vaan jouduin nöyrtymään jälleen kerran tälle kaikelle. Viimeisimmistä oireista on nyt takana pari päivää, tänään olo tuntuu jo paremmalta, pientä heikotusta ja huimausta on vielä, mutta uskon niiden olevan viimeisimpiä oireita ennen parantumista, ennen maaliviivaa.
...ainakin toivon niin!!!
