tsantsi

MUSIC INSIDE ME
Lasken käteni koskettimille, suljen silmäni ja huokaisen syvään.
Taianomaisesti koskettimista lähtevät sävelet valtaavat kehoni ja sieluni, kuin huume ne vievät minut pois tästä hetkestä kauaksi sävelten maailmaan, sävelten jotka tunkeutuvat kehooni kertoen tarinaansa.
Leijailen musiikin omalla nuottiviivastolla ja annan sielulleni luvan elää hetken jokaisen sävelen tarinaa, saankin kokea huikean matkan.
Joidenkin sävelten tarina oli täynnä rakkautta ja iloa ja se sai minut uskomaan ylempään voimaan ja Hänen rakkauteensa.
Toisen sävelet olivat synkkämieliset ja vailla toivoa, tämän kohdalla tunsin mieletöntä pahaaoloa ja se sai minut puhkeamaan kyyneliin.
Eräiden sävelten tarinat olivat rauhoittavia, tuntui aivan siltä kuin heillä olisi lahja parantaa minua sisäisesti.
Leijailessani sävelten tunnemaailmassa, huomasin sävelten kietoutuvan ympärilleni ja kuin vastavuoroisesti ne alkoivat soimaan minun tarinaani.
Kuuntelin ja olin pakahtua sen kauneudesta, se ei ollut ainoastaan iloisia säveliä vaan myös surua ja ahdistusta, mutta kaikessa kirjossaan se puhkui toivoa ja kiitosta.
En voinut kuin itkeä sitä kauneutta, tunne oli uskomaton! Olin hämilläni ja enkä ollut uskoa tätä, kyseenalaistin sävelistä syntyvän musiikin, mutta mitä kauemmin kuuntelin sitä vakuutuin sen todenperäisyydestä.
Viimeisen sävelen jälkeen nostin käteni koskettimilta, avasin silmäni ja olin hetken aivan hiljaa...

Kaivoin vihon laatikostani ja päätin piirtää keskelle paperia itseni.

Aloitin piirtämällä itselleni pään... se ei ollut ehkä täydellisin pää, eikä mikään tietopankki, mutta aivan toimiva ja täysijärkinen. Tämä pää sisältää pikkuruiset aivot jotka tuppaa analysoimaan ja järkeilemään monia asioita. Se on myös pikkutarkka ja vaatii kantajaltaan usein huolellisuutta ja täydellisyyttä. EI siis aivan helppo tapaus.

Piirsin päähän myös silmäni. Tiesin silmieni nauttivan järjestyksestä ja ihailevan kaikkea kaunista. Ne ovat myös tarkat ja herkät lähettämään reklamaatiota näkemästään epäjärjestyksestä. HUI!!

Nenää piirtäessäni mietin, jos silmäni saivat minut tuntemaan itseni nipottajaksi niin nenäni se vasta suurin valittaja on!! Mieleeni juolahti ajatus, että jos olisin elänyt joskus aikaisempaa olisin aivan varmasti ollut KOIRA, sillä hajuaistini on aivan omaa luokkaansa. On hienoa omistaa aktiivinen nenä, mutta toisinaan siitä saa kärsiä ihan vedet silmissä.

Sitten oli vuorossa suu... hörähdin ääneen sillä mietin piirränkö sen auki vai kiinni. Toisinaan sen voisi jopa teipata tai ainakin sen suulle voisi palkata vartijan.
Vikkelyydestä sitä on kehuttu aina, hmmjaa kehuttu ja kehuttu, noh aikankin se tuottaa paljon lauseita ja joskus se suoltaa tekstiä niin vikkelään tahtiin etten kerkeä edes lausumaan kaikkea. Hmm kyllä suuni osaa kiinnikkin olla, mutta silloin usein huolestuvat ympärillä häärävät ihmiset joka on sangen huvittavaa.
Päätin piirtää suuni raolleen, jospa silloin kaikki olisivat tyytyväisiä.

Tarkastelin päätä ja huomasin, että korvathan siitä vielä puuttui. Piirsin sirot lärpäkkeet, mutta huomasin kumittavani ja suurentavani niitä hiukan. Korvani ovat aikamoiset veijarit mitä tulee kuuloon, joskus kuuloni on kuin supernaisella eli kuulen pienimmätkin naksahdukset, varsinkin yöllä ja toisinaan kuuloni on erittäin valikoiva! Mukautuu siis tilanteisiin, ei pöllömmät !! =)

Jotta en näyttäisi kaljulta piirsin itselleni sotkuisen "nutturan" ...NOIN! näyttää ihan minulta totesin.
Hmm... pääni leijuu nyt ilmassa, tästähän puuttuu vartalo! NÄPPÄRÄ huomio, tsemppasin itseäni.

APUA, tää näyttää kyllä nyt aivan laatikolta, äh saa kelvata, vastasin itselleni. Havahduin hetken kuluttua kun huomasin piirtäväni itselleni suolistoa ja naurahdin.
Jospa ei mennä yksityiskohtiin, mulla on päällä vaatteet! piirsin kuitenkin paitaan sydämen.

Tiesin ettei tunteet sijaitse sydämessä vaan sydän pumppaa elimistööni verta. Tahdoin silti leikitellä ajatuksella ja sijoitin tunteet sinne. Piirsinköhän tarpeeksi ison sydämen itselleni jotta saan mahtumaan kaiken sen tunteilun mitä koen ni sinne. Olen siis persoona joka elää tunteet sata lasissa aina! Totta, ei ole aina ihan helppoa käsittää itsekkään kaikkea sitä tunteiden hirmumyrskyä joka sisälläni pauhaa. Joudunkin käyttämään usein kylttiä S.O.S pelastakaa minut itseltäni. =) Elän siis tunteista joten tarvitsen tankkiini paljon positiivisia tuntemuksia. Elämäni on toisinaan kyllä myös aika vaarallista, sillä minua on helppo satuttaa tai jopa tappaa. JAIKS!! Tarvitsen selkeesti HENKIVARTIJAN!!

KÄDET!! joo tarvitsen kädet...kynäni piirtää minulle pitkät kädet. Eihän ne oikeasti ole pitkät, mutta ehkä se kuvastaa avokätisyyttäni ja tahtoani auttaa muita. Nämä kädet eivät ole enään lapsen kädet, mutta silti hassusti nauttivat ja tuntevat turvallisuutta, kun saa liittää ne toisen ihmisen käteen. Samaan aikaan suloista ja lapsellista 0:)

Näyttää jo aika valmiilta, tarkastelen kuvaa ja huomaan JALAT, ne puuttuvat vielä. Tahtoisin piirtää itselleni sirot ja pitkät sääret, mutta havahdun todellisuuteen kurkistaessani omiin koipiini. Jälleen huvittuneena piirrokseni saa suht lyhyet ja tasapaksut pökkelöt.
No pysyvätpähän hyvin maanpinnalla ja pystyssä elämän myrskyissä ja viimoissa. Nämä jalat uskaltavat ottaa myös askelia kohti tuntematonta, se mitä nämä jalat eivät osaa niin on suunnistaa :) niimpä löydänkin itseni mitä kummallisimmista paikoista "eksyneenä". Suun kanssa yhteistyössä ne kyllä onneksi löytävät aina lopulta takaisin lähtöruutuun.

No niin... siinä se nyt sitten on, saanko esitellä; MINÄ! Kaikessa erikoisuudessaan aika ihmeellinen luomus :) Jos olisin tuote, minussa pitäisi lukea ehdottomasti: tuote myydään kokonaisuutena, ei irtopaloina ja lisäisin loppuun vielä helposti SÄRKYVÄÄ!!!

HILJAINEN PIINA

Vettä satoi kaatamalla, vapisin kylmyydestä juoksutrikoot jalassa ja litimärät lenkkarit jalassa. Mietin onko tässä järjen hiventäkään, mutta silti luja tahtoni sai minut pysymään päätöksessäni. Hetken päästä lähtölaukaus kuului ja edessä oli kymmenen kilometrin taival pitkin helsingin öisiä katuja.

Juostessani mietin, tämä on kuin juoksisi elämänsä lävitse, hetken on helppoa, sitten hengästytään jonka jälkeen juoksu tuntuu jälleen siedettävältä ja ennen maaliviivaa koetaan jälleen viimehetken hapotukset ennen lepoa. Päätin jaksaa näyttäen itselleni etten elämässänikään luovuta helposti vaan tahdonvoimalla ja asenteella jyrään itseni voittoon.

En tosin aavistanut, että saan kokea tämän juoksun konkreettisesti, alkaen heti seuraavana päivänä.

Sairastuin yöllä suolistotulehdukseen,joka ei varoittanut tulostaan etukäteen vaan valtasi minut niin, että löysin itseni sairaalan vuodeosastolta kytkettyinä neste ja lääkepulloihin. Olin hämmentynyt ja peloissani sillä tämä oli minulle aivan uutta. 3 päivän sairaalassa maakaamiseni jälkeen päätin parantua ja kuin ihmeen kaupalla sainkin kotiutua seuraavana päivänä.

Uskoin kaiken hirvityksen olevan nyt ohi, mutta kehoni oli taistelusta vielä heikko ja oireili uusin tuntemuksin, olin kuin laina jaloissa eikä jalat tuntuneet toimivan ollenkaan. Kehoni joka oli tottunut liikkumaan määrättiin lepoon.
Maatessani kotona kaikkien outojen kipujeni kanssa, tunsin itseni pieneksi ja avuttomaksi ja aivain kuin elämä olisi otettu minulta pois yhdessä yössä. Tunsin olevani myös aika yksin sairauden kanssa, vaikka ystäväni pitivätkin yhteyttä minuun. Kävin kapinaa itseni kanssa "MIKSI"!!!! Huusin elämälle "tämä on epäreilua". Joka aamu silmäni avatessa toivoin, ehkä tänään minulla on omat jalat. Jonkin ajan kuluttua kuitenkin koitti se aamu kun jalat alkoivat tuntumaan lähes omilta. Syntymäpäiväni saavuttua jalat olivat jo lähes normaalit, mutta toipuminen oli vielä kehossani kesken niimpä synttärikynttilää puhaltaessani toivoin " Kumpa olisin jo maaliviivalla".

Muutamia päiviä tämän jälkeen jalat olivat vahvistuneet ja lähdin äidin kanssa pienelle virkistysmatkalle viroon. Olin unelmoinut saunasta ja uimisesta jo monen viikon ajan ja tänään päätin toteuttaa unelmani. Unelma loppui kuitenkin lyhyeen sillä kehoni ei kestänyt vielä rasitusta saunasta ja allasvedestä ja huomasin istuvani jälleen tipassa, tälläkertaa hotellin punttisalissa. Ympärilläni hääräsi 3 virolaista ambulanssi hoitohenkilökuntaa ja näin äidin itkevän takanani. Kaiken kohtauksen keskellä huusin sisälläni "eikö tämä jo riitä"? Terveyden kanssa ei kuitenkaan tehty kauppaa vaan jouduin nöyrtymään jälleen kerran tälle kaikelle. Viimeisimmistä oireista on nyt takana pari päivää, tänään olo tuntuu jo paremmalta, pientä heikotusta ja huimausta on vielä, mutta uskon niiden olevan viimeisimpiä oireita ennen parantumista, ennen maaliviivaa.

...ainakin toivon niin!!!

Joskus kun omat suunnitelmani sortuvat ja joudun nöyrtymään tilanteiden vaatimiin suunnitelmiin huomaan kiukuttelevani ja punovani nyrkkiä maailmalle. Olen aina pitänyt itseäni epäitsekkäänä ja nöyränä, mutta kuinka ollakkaan viimepäivinä olen huomannut itsessäni aivan uuden ihmisen ja tämä tyyppi on todella itsekäs ja mielipidevahva henkilö. Päätin kuitenkin uskoa lopulta siihen etteivät kaikki menettämäni suunnitelmat ole minulle tappio vaan mahdollisuus johonkin uuteen ja erilaiseen. Onneksi asenteeni on tallella, muuten voisin seota omaan santsimaisuuteeni :) ♥