Piikität suoneen päivittäisen annoksen;
"Tätä minä tarvitsen."
Ei muistikuvaa mistään yksittäisestä hetkestä,
Taistelet ainoasta elämän kiintopisteestä.
Puhut sanoin jotka pian kuihtuvat pois,
Kuin ruusu, jonka kasvatit kivien päälle, mahdottomaan paikkaan.
Sen vuoksi luovuit sisimmästäsi, hyppäsit uppoavaan laivaan.
Vain koska aina haluttiin lisää, jotakin jota oli jo tarpeeksi.
Suolaiselta iholta maistat päivittäisen annoksen.
"Minä haluan tätä." toistelet kuin extaasissa.
Et muista totuutta, tavoittelet rujoa nautintoa.
Tuijotat kenkiäsi, päivät kuluvat transsissa.
Rakastelet liikkein joita olet oppinut vihaamaan.
Olet huono, tai niin hän sai sinusta tuntumaan.
Vain koska aina haluttiin lisää, jotakin jota oli jo tarpeeksi.
Kuulet rumpujen etäisen töminän,
"Sotarummut soivat, koska voivat", kuiskaat hymyillen.
Olet luovuttamassa jo ennen yhteenottoa,
Koska sinä olet panttivanki, et enää soturi urhoollinen.
Sinä turvauduit väkivaltaan, sinusta tehtiin sotarikollinen.
Kuinka voi jatkaa taistelua, jos ei tiedä onko itse omalla puolellaan?
Kuinka voi sanoa että rakastaa, jos osa siitä kumpuaa vihasta?
Voiko toivoa elättää, jos mitään muuta ei koskaan ollutkaan?
Vain koska aina haluttiin lisää, jotakin jota kerran oli tarpeeksi.
Rauhallisilla, lumihuippuisilla vuorilla, seisot nyt yksin.
Se, josta kerran lupasit pitää huolta, on toisaalla.
"Mitä minä olen tehnyt?" kysyt,
Silmäsi täynnä tyhjyyttä, kätesi tiukasti nyrkissä.
Tuuli ujeltaa täällä korkealla, soittaa heikkoja säveliä.
Et muista mikä aika on, tai mikä paikka.
Et uskalla katsoa käsiäsi, ja niissä kuivuvaa verta.
Istut sohvallasi, silmät kiinni, morsiamesi huulten maku,
Viimeisen kerran tappajan huulillasi.
Vain koska tauluun tuhrittiin huolimattomia viivoja.
Tauluun, joka kerran oli kartta, kaikkeen, mikä oli kaunista.
