Mä en tiedä miksi asiat on näin, enkä tiedä onko jo hiukan myöhäistä.
Nää vuodet musertaa mut kokonaan, vaikken haluaisi uskoakaan.
Minun aamuni ja päiväni taisi liukua jo ohitse, peiliin katsoessani näen silmissäni vain iltahämärän.
Tärisevissä käsissäni vanha valokuva, josta minua katsoo joku, ei paljoakaan kaltaiseni, mutta joka minä joskus olin.
En ole varma missä käännyin väärään suuntaan, mutta kaikki kävi ilman varoitusta, menetin itseni, huomasin liian myöhään.
Virhe virheen perään, kunnes ei ollut jäljellä sitä poikaa, josta piti tulla jotakin.
Mä tunnen kuumeen nousevan, hulluuden, vainoharhaisen, viimeisen varoituksen, joka käskee lopettaa.
En osaa ajatella kuin yhtä ja samaa, kuinka olen niin väärin, kuinka jostakin niin uniikista, edes voi muotoilla jotain tämänkaltaista.
"Minä tunsin sinut viimeöynä, lähelläni, kuin joskus silloin. En tiedä oliko se totta vai ei, mutta se sai minut itkemään. Sinä puhuit minulle, kuin olisit yhä rakastanut"
Kaikki enteet kai käy lopulta toteen.
Minä pelkään, kukaan ei oikeastaan huomaa.
Mutta minä tiedän vasta nyt mitä todella tarkoittaa.
Minä ostin mustia ruusuja.
