BruceVaan

Viimeistä viedään. Torstai 20. Joulukuuta. Huomenna maailma sitten loppuu. Vähä haikea olo kaikkien näiden vuosien jälkeen. En aio rukoilla, koska en koe siitä olevan hyötyä. Sen sijaan aion valvoa tämän viimeisen päivän. Haluan nähdä kaiken mitä vielä ehdin. En ole aikoihin katsonut jalkapohjiinikaan, kuinka kaunit nekin lopulta ovat, kaikkine juonteineen, parkkiintuneine nahkoineen, muistoineenkin. Aion katsoa, miten lumi hiljalleen peittää pakastunutta maata ja kuinka rakastavaiset suutelevat katulyhdyn alla. Katselen vanhoja muistiinmerkintöjäni ja palaan hetkeksi menneeseen. Tuijotan peiliin nähdäkseni, miten vuodet ovat minua kohdelleet. Vieläkö silmistä löytyy se eloisa lapsenkatse, joka niin usein katoaa maailman pyörteissä.
Lisäksi en aio vain valvoa nähdäkseni kaiken. Koen viimeisen kosketuksen ystävältä, hän, kuka tahansa. Suudelmaa en kaipaa, tunnemuistini on voimakas. Mutta tavallinen kosketus, pakkasen täyttämän hengityksen levähdys käsivarsillasi, ystävä. Sinä, kuka tahansa. Ja kosketan korvillani narskuvan lumen rytmiä, joka saattaa olla peräti elävintä tässä kaikessa lumen peittämässä hulluudessa, maailmani viimeisillä hetkillä.
Ja mitä ennemmin joisinkaan kuin kupillisen kahvia, tai teetä. Miten koettaisin kaikkia mahdollisia tapoja kuinka pidellä kuppia käsissään. Kiinni korvasta, kaksin käsin sormieni syleilyssä, kouriintuntuvasti toisella kädellä puristaen, hienostellen pikkurilli pystyssä, vaarallisesti sormilla kupin yläreunasta kiinni pitäen. Kaikki nämä tavat yhtä toimintoa varten. Kuinka tämä hullu maailma onkaan meitä siunannut. Suutelen tuulta viimeisen kerran, rakastajani valo jossakin. Kenties tässä ja vielä tämän mentyä.