Missä mä olin silloin kun onnea jaettiin? Jos mulla ei ole mitään tarjota tälle maailmalle, miksi mä tunnen, että mun on päästävä täältä, jonnekin, jossa ihmiset arvostaa mua, sellaisena kuin mä olen? Kuinka kauan voin vielä kiertää samaa ympyrää, jonka ulkopuolella en osaa tehdä mitään ja jonka sisäpuolella kaikki lopulta kuihtuu, ja muuttuu tuhkaksi, ja jonkinlaisen fenix-linnun lailla synnyttää itsensä uudelleen, kunnes mitään ei ole enää jäljellä.
Mielikuvitukseni on haurastunut käsinkoskeltevaksi kalvoksi, jossa yksikin sormenjälki peittää näkökenttäni täysin, ja joudun pyyhkimään sitä ikuisuuksia, ennen kuin erotan sen takaa yhtään mitään. Kun saan sen puhtaaksi, olen hetken aikaa vapaa, kunnes sormenjälki tai likatahra palaa linssiin uudelleen ja minun voimani ovat ehtyneet, enkä jaksa yrittää sitä puhdistaa. Tämä sama kaava toistuu minun mitättömässä elämässäni ja kaiken aikaa minusta tuntuu että minun pitäisi olla joku, että tavallaan olen jo, mutta muut samassa veneessä kanssani olevat toimivat minulle käsijarruna, joka pysäyttää liian usein matkani kokonaan. Tästä kaikesta minun sisälleni muodostuu eräänlainen syöpäpesäke, jonka keskelle on paksulla permanenttitussilla tekstattu sana; Viha. Sillä sitä tunnetta muut ihmiset minussa ruokkivat. Olen jo kuullut osani valheista, joita matkakumppaneikseni luulemat ihmiset ovat laukoneet. Ja kun heiltä loppuu puhti, ja vaikka minä kuinka yritän vetää, puhaltaa, ja raivon voimalla paahtaa laivaamme eteenpäin, he katoavat kaikessa hiljaisuudessa elämästäni, ja ovat kuin eivät olisikaan. He eivät tajua, että heillä, maan matosilla ehkä on vaihtoehto, mutta kaltaiselleni, tähdenlennon omaiselle energiapurkaukselle, ainoa vaihtoehto en joko edetä ravintoketjussa ylemmälle tasolle tai kuolla. Kun minut on petetty kerran, jokin taika aina katoaa, ja tuon kyseisen tarinan päätepiste alkaa häämöttää kokoajan lähempänä. Pahinta on, ettei se koskaan saavu luokse, vaan pitää itse tajuta lopettaa, kun sen näkee tauotta välkkyvän horisontissa.
Ymmärrättekö nyt, miksi olen vittuuntunut, tajuatteko miksi minä tunnen vihaa, jota paskiaisten valheiden liekit ruokkivat. Minä olen joku, ehkä lähellä jopa sitä persoonaa, joka todella haluan olla, mutta en pysty liikkumaan eteenpäin, kuin pikkuaskelin, ilman oikeanlaista sotajoukkoa. Tässä itseensäuskomista syntinä pitävien perslävessä tällaista joukkiota on miltei mahdoton löytää. Mutta en ikinä lakkaa yrittämästä. Siitä ette voi minua syyttää...
