Kävin tänään kaverin kanssa kirjastossa katsomassa Yonaa. Oli vaan niin kaunista ja ajatus tuntui pysähtyvän juuri siihen hetkeen.
Vaikka kappaleissa oli paljon kaihomielistä leikittelyä niin jotenkin se ei tuntunut silti tekevän kaipausta rintaan niinkuin sellaiset suomiveisaamiset yleensä vaan ennemminkin nautinnon siitä hetkestä jossa olin, kuin olisi ollut kotona ilman minkäänlaista kiirettä.
Supiseva ääni sopi niin tavattoman hyvin juuri tuonne. Kuin varkain kuiskaukset kiemurtelivat ja tarinankertojan hentoinen ääni ryömi esiin kolostaan ennenkuin taas hiljeni ja leikitteli hyräjänä kuuntelijoiden korviin.
Kahdestaan esitettyjen kappaleiden soinnut tanssivat tilassa niin että olisi tehnyt mieli keinua kuin satamassa kesäisin veden pinnan kutitellessa varpaita laiturilla.
Rakastan sitä hetkeä kun tunnen musiikin koko kehossani saaden suupielet hymyilemään siitä kokonaisuudesta joka saa tunteet kohisten pintaan.
Voi kuinka kaunista voikaan olla ääniaaltojen keinunnan alaisena. Kaunista poutapilvet, kaunista.
