punkki.

Onko teille koskaan käynyt niin, että sulle tärkein ihminen vain... katoaa, ykskaks. Mulle on, liian usein. Ja voin kertoa, joka helvetin kerta, se tunne vain pahenee. Sattuu vain enemmän, ja enemmän. Siihen ei koskaan totu. Usko hiipuu, ja tuntuu, ettei yksikään sana, teko, katse, suudelma, kosketus, ollut totta. Mä en oikein itsekään tiedä, mitä pitäisi juuri nyt tuntea tai ajatella. Oon samanaikaisesti surullinen, petetty, hylätty, vihainen, huolestunut, ikävissä, turha, peloissani, yksinäinen ja niin väsynyt tähän kaikkeen... Elämä kääntyi päälaelleen. Vielä hetki sitten, olin onnellinen, tärkeä, rakastettu. Niin ainakin luulin. Suunnittelin kanssas tulevaisuuden, ja nyt se kaikki vedetään pois kuin matto jalkojeni alta. Jos suoraan saan puhua... on niin paha olla, että voisin kuolla. En ikimaailmassa voinut kuvitella asioiden menevän näin. Luulin, että kerrankin elämässäni on mies, jonka sanaan on uskomista, joka ei jätä minua yksin pimeään. Onko tämä joku kirous, vai miksi, miksi ihmeessä, millä oikeudella, tämä sama kaava toistaa itseään? Onko se vain niin, ettei aitoa rakkautta ole olemassakaan? Alkaa tälläisenkin ikuisen romantikon usko kallistua yhä enemmän ja enemmän siihen suuntaan. Kysyn joka sekunti itseltäni, miksi tässä kävi näin? Koitan lopettaa kyynelten virtaa, mutta se on sama kuin yrittäisin pelkällä kämmenellä tyrehdyttää pahaa valtimoverenvuotoa. Turhaan. Tuntuu, että kuihdun. Näen sut kaikkialla, kuulen sun äänen ja naurun jokapuolella. Haluaisin vain käpertyä sun kainaloon, ja tuntea taas sen turvallisuuden. Kuka mua nyt suojelee painajaisilta, kuka pitää turvassa maailman julmuudelta ja kylmyydeltä? Olen yksin, vaikka ympärilläni on paljon rakkaita. Joka aamu kuvittelen tän olevan vain pahaa unta, herään ja tarkistan oletko siinä vieressä... Enkä löydä sua enää mistään. Joka aamu, tuntuu taas turhalta herätä. Hyvästi rakas, mä tiedän, tuun aina pitämään eteisen valoa päällä iltaisin, ja odottamaan sua kotiin takas...

< / 3