punkki.

Aattelin vielä kauniisti pyytää, että kävisitte ihanat äänestämässä veljeni Joonaksen tekemiä Sisu-rasioita! Joonas on maailman kultaisin ihminen, enkä sano sitä vain, koska olen hänen siskonsa. Jokainen, joka hänet tuntee, on varmasti samaa mieltä. Toivon vain, että hän voittaisi, tai ainakin teidän ihanien ansiosta pysyisi 10 parhaan joukossa, ja pääsisi finaaliin. Joonas ansaitsisi voiton, olen täysin sitä mieltä.

Mua vain niin ottaa aivoon, että tälläkin hetkellä kisan ykkösenä on rasia, joka on siellä keskeneräisenä. Ei sitä edes pitäisi hyväksyä koko kilpailuun, kun kerta myöhästyi aikataulusta, ja myöhemmin hehkuttaa rasiaansa valmiina muualla. Samoin toisena oleva, läpällä ja loukkauksella tehty rasia. Ei hyväksyttävää tuokaan koko kilpailuun. Argh.

Kerrankin OIKEASTI KUNNOLLA JA HYVIN tehty työ kunniaan, ja Joonas voittoon?! Eikös juu? Jos äänestät, tai olet jo äänestänyt, niin vippaa kommenttia. Ei ole enää kuin tämän kuun loppuun saakka aikaa äänestää. Ja tiedättehän, äänestäjä voi voittaa samalla 500€ matkalahjakortin ja vuoden sisupastillit! KIITOS JO ETUKÄTEEN!

Äänestää voi täältä:
> http://sisudesign.netapps.fi/#/item/539 (nro. 539)
> http://sisudesign.netapps.fi/#/item/453 (nro. 453)

Onko teille koskaan käynyt niin, että sulle tärkein ihminen vain... katoaa, ykskaks. Mulle on, liian usein. Ja voin kertoa, joka helvetin kerta, se tunne vain pahenee. Sattuu vain enemmän, ja enemmän. Siihen ei koskaan totu. Usko hiipuu, ja tuntuu, ettei yksikään sana, teko, katse, suudelma, kosketus, ollut totta. Mä en oikein itsekään tiedä, mitä pitäisi juuri nyt tuntea tai ajatella. Oon samanaikaisesti surullinen, petetty, hylätty, vihainen, huolestunut, ikävissä, turha, peloissani, yksinäinen ja niin väsynyt tähän kaikkeen... Elämä kääntyi päälaelleen. Vielä hetki sitten, olin onnellinen, tärkeä, rakastettu. Niin ainakin luulin. Suunnittelin kanssas tulevaisuuden, ja nyt se kaikki vedetään pois kuin matto jalkojeni alta. Jos suoraan saan puhua... on niin paha olla, että voisin kuolla. En ikimaailmassa voinut kuvitella asioiden menevän näin. Luulin, että kerrankin elämässäni on mies, jonka sanaan on uskomista, joka ei jätä minua yksin pimeään. Onko tämä joku kirous, vai miksi, miksi ihmeessä, millä oikeudella, tämä sama kaava toistaa itseään? Onko se vain niin, ettei aitoa rakkautta ole olemassakaan? Alkaa tälläisenkin ikuisen romantikon usko kallistua yhä enemmän ja enemmän siihen suuntaan. Kysyn joka sekunti itseltäni, miksi tässä kävi näin? Koitan lopettaa kyynelten virtaa, mutta se on sama kuin yrittäisin pelkällä kämmenellä tyrehdyttää pahaa valtimoverenvuotoa. Turhaan. Tuntuu, että kuihdun. Näen sut kaikkialla, kuulen sun äänen ja naurun jokapuolella. Haluaisin vain käpertyä sun kainaloon, ja tuntea taas sen turvallisuuden. Kuka mua nyt suojelee painajaisilta, kuka pitää turvassa maailman julmuudelta ja kylmyydeltä? Olen yksin, vaikka ympärilläni on paljon rakkaita. Joka aamu kuvittelen tän olevan vain pahaa unta, herään ja tarkistan oletko siinä vieressä... Enkä löydä sua enää mistään. Joka aamu, tuntuu taas turhalta herätä. Hyvästi rakas, mä tiedän, tuun aina pitämään eteisen valoa päällä iltaisin, ja odottamaan sua kotiin takas...

< / 3

hei syksy
lasinen, hauras
niinkuin iltamme
jolloin kaikki alkoi

rakastuminen, oli punainen
kuin lehdet vaahteran sen

luulin sut pitää saisin
itseni sulle omistaisin

talvi viilensi
vaan ei tunteitani
odotin, odotin
päiviä, välillä viikkojakin

olit elämässäni, vain hetkittäin
mutta mielessä, päivittäin

kevään lempeä tuuli
toi sut luokseni uudestaan
rakkaus kasvoi kasvamistaan
aina kun sut näin, tunteen palon
toit päiviini valon

joko nyt
luokseni jäät?

no et, et tietenkään

kesä, ihastuin toisiin

sun ollessa muualla
mutta silti joka kerta
jokin huusi taustalla

hiljaa
vain sun nimeä

vuosi kului, nopeaan

ja nyt, jäljellä vain syksyn punaiset lehdet
ja sateen kaltainen kaipaus

enkä tiedä
enkä tosiaankaan tiedä
vieläkään
mitä teen


~ punkki

Follow me; Hennapunkki

Ei se määrä mahdu tähän viestiin
Tai tähän huoneeseen
Ei tähän pieneen kylään
Ei edes maailmankaikkeuteen
Äärettömyyttä on vaikea mitata
Tai purkkiin tallettaa
En kai koskaan osaa sitä sulle
Kyllin hyvin osoittaa
Tiedän vain, että sä olet se
Sä olet se
Joka näytti mulle
Mitä rakkaus todella tarkoittaa


~ punkki

Tappava hiljaisuus
Vain tietokoneen hurina
Täyttää huoneen ja mieleni
Istun paikoillaan
En liikahtaa halua
En oikein edes hengittää uskalla
Kuuntelen kun naapurin huoneista
Kuuluu iloa ja naurua
Sammuisipa kaikki jo nopeaan
Ei jaksaisi kuunnella
Otan kuulokkeet lokerosta

Biisi meidän yhteinen
Se soi jälleen
Kuuntelen itkua pidätellen
Vaikka se riipii korviani
Raapii sieluani
Aukaisee haavat vielä suurenmiksi
Saa kosketuksesi tuntumaan ihollani
Kyyneleen jälleen putoamaan silmäkulmastani

Silti kuuntelen sen loppuun
Aina uudestaan
Masokisti mieleni janoaa tuskaa
Rikkinäinen sydämeni kaipaa turhaan

Kaipaus
Ikävä
Loppumaton kai
Turta
Kipeä
Paholainen sydämeni sai


~punkki

Katso minua, katso, mitä näet?
Katso tarkasti, näetkö kaiken varmasti?

Näet tytön pienen, hiuksensa punaiset.
Paljon naurua, hymyn onnellisen.
Näet silmänsä vihreät, katseen elämänhaluisen.
Monista onnenhetkistä, sydämensä täyttyneen.
Näet itsevarmuuden, vahvuuden.
Asioita mistä moni olisi kateellinen.

Katso uudelleen, katso, mitä näet?
Katso tarkasti, näetkö kaiken varmasti?

Näet tytön hennon, hiuksensa takkuiset.
Kaksi huulikorua, hymyn vaienneen.
Näet silmänsä haikeat, katseen eksyneen.
Monen monista kyynelistä kuivuneet.
Näet tumman meikin levinneen.
Rintakehän alla, sykkivän sydämen särkyneen.

Kuinka moni näkee alle pinnan,
pitäisi kädestä, kulkisi vierellä rinta rinnan.
Minne hukkasi liekin, sydämestä,
kuka ohjaisi pois, pimeydestä?
Kuka tekisi jälleen taikoja,
saisi tytön tuntemaan vihdoin jotakin aitoa.

Katso vielä kerran, katso, mitä näet?
Katso sisimpään, näetkö sydämeen?

~ Punkki

Aivan pakko kysyä; MIKÄ VITTU TEITÄ IHMISET VAIVAA ? (8

Siis, mikä tästä maailmasta nykyään tekeen niin pinnallisen paikan? Kukaan ei osaa arvostaa oikeaa rakkautta, sitä mikä tulee suoraan sydämestä, olis valmis kuoleen toisen puolesta... eikä mitään ''hei tota mä panisin, se on niiiiiiin hyvännäkönen, ah!''... Miksi kaikki katsoo vain ulkonäköä, tuomitsee ulkokuoren perusteella? Ääripäitä, toisilla niin hyvä itsetunto, että leijuu liian korkealla ja kusi vaan höllyää pään sisällä...tai sitten niin huono itsetunto, ettei uskalla pihalle astua pelkäämättä jonkun nauravan, haukkuvan, pilkkaavan... Joo mä myönnän itse olevani sen verran pinnallinen, että arvostan persoonallisuutta ja edes jonkinasteista tyylitajua... on asioita mitkä miellyttää silmää, ja mitkä ei... mutta! en mä nyt silti tuomitse ihmisiä tuntematta. Esim. omalle kohdalle osunut niin monesti tämä; monet ihmiset leimaa pyörätuolissa istuvat tervejärkiset ihmiset heti automaattisesti vajaiksi, vammaisiksi, yms paskaa... katsoo joko säälien, tai ivallisesti virnuillen. Mitä hiton ideaa, miten jonkun kävelemättömyys voi toisiin ihmisiin vaikuttaa niin paljon, ettei halua tutustua, katsoakkaan sisimpään? Tai toteaa samantien ''joo voidaan me vaan kavereita olla, ei muuta''... eh? Ihmisiä tässä kaikki ollaan mun mielestä ainakin, ei kukaan ole toistaan huonompi tai parempi. Ei mua itseäni tämä asia oikeastaan heilauta suuntaan, eikä toiseen, koska omaan suht hyvän itsetunnon ja vahvan persoonan saatana. Mutta voi niitä ihmisraunioita, jotka on joku lyttyyn lyönyt henkisesti ainaisella kieroon katsomisella, karttamisella ja syrjinnällä, haukkumisella, pilkalla. Miksei ihmiset omista yhtään myötätuntoa, miksei... Joku pyörätuolikin, eihän sen nyt niitä muita pitäisi haitata MILLÄÄN tasolla, korkeintaan sitä itseään joka siinä tuolissa ''joutuu'' tatittamaan. Eihän se muilta ole pois! Mitenköhän ihmiset saisi ymmärtämään elämän arvon. Tiedän joidenkin ymmärtävän, mutta niin niiin niiiiin monilla olisi vielä paljon opittavaa. Arvostakaa nyt esim. sitä että kävelette, ellette muuta keksi. Kaikille se ei ole niin itsestäänselvyys kuin moni luulee. Niinhän se kai on, että asioiden arvon tajuaa vasta kun sen menettää, tai jos ole ikinä ollutkaan. Huokaus. Kasvakaa hei ihmiset, ja kaivakaa jostain kolosta se sydän, ajatelkaa sen kautta! Vaikka se toisinaan enemmän sattuukin.
Ei mulla muuta tänään. Oli vain pakko 'avautua'. Koska mua alkaa päivä päivältä enemmän ottaan nuppiin toi ihmisolentojen ainainen pelleily, pintaliito yms roska.

''Älä valitse rakkaudessa sitä,
kenen kanssa pystyt elämään.
Valitse se, ketä ilman et voi elää.''

Tiesikö merimies mihin ryhtyi,
ennenkuin ensimmäisestä myrskystä selvisi?
Sadepilvet väistyi, hymyili, hymyili.
Tiesikö koulukiusaaja pahuutensa,
ennenkuin pilkka omaan nilkkaan kopsahti?
Oli vahva, taisteli, taisteli.
Tunsinko mitään oikeaa,
ennenkuin sut tapasin?
Kylmiä väreitä iholla, mua suutelit, suutelit.
Onko kauniimpaa kuin,
ehjä lumihiutale hiuksissa?
Onni hetkellinen, sydäntäs kuuntele, kuuntele.
Tiesikö rikas tyttö elämän arvokkuuden,
ennenkuin ystävän menetti?
Oli kallein aarre kaikista, pidä kiinni, kiinni.
Sydänkään ei ehjäksi voi tulla,
ennenkuin särkynyt on ainakin kerran.
Pala palalta, rakenna, rakenna.
Arvosta elämää,
ennenkuin aika on täynnä.
Elä hetkessä, rakasta, rakasta.
Tiesitkö että voi täydellisyyteen kurkoittaa,
kun heikkoutensa tunnustaa?
Mielikuvituksen tuotetta, ei täydellisyyttä olekaan.
Entä tiesitkö, että olen oma itseni,
vain päivänkakkara, keskellä ruusujen punaisten?
Mutta silti tarpeeksi onnellinen. Onnellinen.

~ Punkki

Kadota, vihaa, satuta...
Odota, rakasta, pelasta...
Toistan sanoja.
Kelaan niitä muistoja.
Niin ristiriitaisia.
Voisiko joku kiltti kertoa,
kuinka tunteiden laatikon avata?

Haluan saada merkityksen joka tavulle,
mutten yhtäkään laulua saa edes alulle.
On sydän lukkojen takana.
Pölykerroksen alla,
lipaston laatikossa,
särkyneitä unelmia.
Toistaan kipeämpiä muistoja.
Eteisen hyllyssä,
pullossa kyyneleitä tallessa,
piilossa, sinulta.

Oletko tulossa?
Odotan sinua.
Olethan jo junassa,
ajatuksesi minussa?
Matkalla viereeni,
minuun kiinni.
Tuijotan ikkunasta,
taivasta harmaata.
Enteilee sadetta.
Lupasin tulla sua vastaan.

Polulla tallottuja kissankelloja.
Poimin yhden maasta,
pystyyn asetan,
toista kukkaa tukemalla.
Niin kaunista ei saisi murskata.
Toiveen kuiskaan sen,
alle kukan terälehden;
''Luokseni jo kiiruhda, ethän pois karkaa''.

Tulen sua vastaan,
odottamaan hyytävään sateeseen.
Varpaita palelee.
Haluaisin nukahtaa,
syliisi lämpimään.
Juna kaartaa asemalle,
hymyilen, hymyilen.
Vatsanpohjassa perhonen.
Ympärille vilkuilen,
missä oot, missä oot?
Tuletko edes, epäilen.

Ei ketään, ei mitään.
Et saapunutkaan, vaikka niin kerroit.
Lupasit, sähän lupasit!
Käsi sydämellä vannotit,
että rakastit, ettet luotani lähtisi.
Murtui jälleen sydämeni,
osiin pieniin, lähes näkymättömiin.
Sateen mukana hävisi kyyneleetkin.
Maahan vajosin, polvilleni.
Sua lupasin odottaa,
ja niin aionkin.
Odottaa,
sua ainoastaan.
En tahdo ketään muuta,
suudelmia vain sun suulta.

Haluan nukahtaa, silmät ummistaa.
Kuvitella lähelläsi olevani,
muistaa miten kätesi hyväilisi.
Kuinka silmäni nauraisi,
ilman kyyneliä, ilman tyhjyyttä.
Tule jo luokseni,
sua odotan,
odotan...odotan...
Sua rakas ainoastaan.

~ punkki