Demonilesboankka

Rikkinäinen puhelin on jälleen kuljettanut asioitani ulkopuolisten korviin ja se keskeytti nukkumiseni tänäaamuna. Yöllä näin taas mitä ihmeellimpiä unia. Ulkopuolinen kysyi minulta tietä rautatieasemalle ja lupasin näyttää missä se on. Steissin ympäristö oli kuitenkin suuri vuoristo ja meidän piti kiertää. Oli talvi ja pudotus jyrkkä. Juoksimme kuin mangahahmot vuoristossa, kunnes liukastuin ja tipuin veteen. Heräsin tästä unesta toiseen, jossa havahduin hyytävästä vedessä, laivamme oli uponnut ja minua yritetiin pelastaa.

Viimeiset viisi päivää olen ollut poissa kämpiltä. On hassua palata tänne kun mattoni ovat pois lattialta ja tauluni kaapissa. Työmiehet kaivavat ojaa parvekkeen alla ja maito on loppu. Odotan itseasiassa jokaista päivää tällä viikolla ja se on harvinaista. Yhtä harvinaista kun yhtä mahtavat viikonloput kuin viimeisin.



Auringon osuessa vain puiden latvoihin
toivon ettei tämä hetki loppuisikaan
Etten kuolisikaan

Aika tuhlaantuu jotenkin nopeammin
tuntiessaan itsensä erityiseksi.




http://dlastruthofyouth.blogspot.fi/2014/05/tartun-hetkiin-kuin-lillukanvarsiin.html