No en nyt tiiä. Olenko mä laiska paska... vähän niinko ei jaksa käydä lenkillä joka päivä... ei jaksa nussia. Mieluummin vaikka irkkaa. Onko tämä taas sellainen passiivis-aggressiivinen ulkomaailman olemassaolon kieltäminen joka teini-iässäni johti psykoottisiin oireisiin!
Niinkun et joo, jaksaa joogata, ircata, joskus harrastaa liikuntaa, jopa syödä, no kyl joskus jaksaa nussia mutta ei aina. Tai siis et kun joskus tulee sit jo sellanen olo nussimisen suhteen et tältä varmaan kaikista naisista tuntuu kun kaikki haluu nussia niitä...
Ja sit viinaa en kanssa jaksa juoda vaikka sanomalehdessä lukee et se tekee ihmisen onnelliseks. Et selvästi en osaa pitää itestäni huolta. Mut kun oon nähnyt että joskus viina tekee vain hetkellisesti onnelliseksi... tai en oo ees hirveesti nähnyt vaan enemmänkin kuullut... mut sit kukaan muu ei ookkaan onnellinen eikä se tyyppi itekään oo myöhemmin! Tota mitenkäs jos nyt kerta on saatu edes onnellisuuden avaimet selville niin jos semmonen syrjäytymiskampanja et tällä kertaa kehotettas kaikkia juomaan paljon viinaa... jos se kerta tekee onnelliseks...
Eli heittäydynkö mä nyt johonkin helvetin masennukseen ihan vaan sen vuoksi että en oo aivan hedonisti? Kyl on aina tärkeetä todistaa itelle ettei oo tiukkapipo. Mut kun se ei oo tässä mun tapauksessa enää ehkä maailman vaikein asia... viikon voi sekoilla. Kalenteri täynnä ku bisnesmiehellä mutta yhdessäkään tapaamisessa ei sovita mitään liittyen tulevaisuuteen tai menneisyyteen. Ja jos vois kuvitella että edes jotain ois sovittu nykyhetken suhteen niin siitäkään huvin vuoksi ei pidetä kiinni. Saatat ehkä kutsua jonkun jonnekin mutta siinäkin tärkeämpää oli se kutsuminen kuin se että kukaan oikeasti saapuisi. Lopullinen niitti ovat vuorokausirytmit, joiden kautta alitajuntasi opettaa sinulle että mieluummin valvot yksin yöllä kuuntelemassa musiikkia kuin olisit aamulla jotenkin kartalla siitä että mitä vittua enää edes tapahtuu. Niinkun tänään, mitä tänään pitäisi tehdä. Juot kahvia, avec ei vastaa puhelimeen, sulla ei taaskaan ole vaatteita päällä ja huomaat että ystäväsi ruukkukasvi oikeasti heläyttää pieniä onnen tunteita sisälläsi.
Joo en ookkaan enää huolissaan.
Paitsi semmosesta joskus varoteltiin että teen itestäni vielä pellen. Ja että se pellen rooli on raskas kantaa. Mikä on pelle? Yks jäbä lukiossa oli semmonen et se tuli selittään kaikille jotain ihme juttuja, ja sit ne maksoi sille että se lähtisi pois. No en mä nyt tiedä, mun mielestä se veti sen homman ihan hyvin vaikka toi on tavallaan jo aika extreme ja extremempi mitä ite ees haluan tehdä.
Ja mitä sä saat jos et ole pelle? No silloin sä olet vakavasti otettava... mikä tarkottaa sitä että jos sulla on sen lisäksi jotain intressejä niin sullahan voi olla vaikka puukko selässä kohta! Ja sitten tuleekin ihme kiipeli kun kaikki yrittää kilpaa lyödä sen viimesen niitin ekana. Kaikki ketkä siihen lusikkaan soppansa laitto.
Mutta sit on semmosia ihmisiä jotka oikeasti on vähän niinku ruukkukasveja... et niitä voi hoitaa ja ihmiset ei oikeen osaa edes sanallisesti selittää miksi ne tekee sillä tavalla mutta kuitenkin se kasvi on sitten jotenkin kiva, tai kertoo jotain siitä joka sitä hoitaa. Ja sillä kasvilla ei oo kauheesti intressejä, kaiken minkä se ottaa se ottaa luonnostaan ja silleen että ei olis mitenkään vaikeeta estää sitä kasvia saamasta sitä mutta... mutta... miksi ihmisillä on ruukkukasveja? Jos tää homma on joku kilpailu? Pitää....... eikö se kasvi pidä VOITTAA ja osoittaa että IHMINEN on luomakunnan kruunu! Ei joku ruukkukasvi vaan IHMINEN! Häh????
Jos se kasvi hahmottaisi ton asian tolla tavalla niin sillä olisi aivot aivan turhan takia.
Ja sit miettii että taas kerran "I beat the game" ja sit on semmosia jotka ei ikinä tee niin vaan aina jää siihen peliin sisään. The Wire -sarjassa oli se Marlo. Ikuisesti muistan !!! SPOILER WARNING !!! kuinka se voitti kaiken, veti hommat jopa yli, tappoi ihmisiä varmuuden vuoksi turhaan vaikkei ne olleet tehneet mitään pahaa koska Marlo ei voinut tietää... sit vielä olis saanut pitää sen asemansa jos olis tiennyt vielä enemmän... mutta myi sen ja vaihto piirejä ja varmaan säästi henkensä sillä tavalla... niin sitten se lähtee puku päällä johonkin kadunkulmaan ottamaan luodin käteensä ihan vaan siksi että ilmeisesti, vaikka se oli suurkaupungin kovin huumeloordi, se ei ollut ikinä saanut naarmuakaan vaikka oli jo voittanut koko pelin. Piirit oli vaihtunut, kaikki oli toisin, mutta omaa itseä ei voinut katsoa peiliin ennenku joku skidi oli ampunut käteen. No eipähän ampunu päähän kuten Omaria.
Ja sit se Dennis Wise. Barksdalejen ex-hitman joka muutti elämänsä suuntaa. Se oli just sellanen ruukkukasvi että pitää jotain nyrkkeilysalia (tähän ruukkukasvi ei pysty) ja ihmiset tuo sille lahjoja. Ja sit ne salilla käyvät skidit alkaa jo suuttua että sähän pidät meitä täällä vaan saadakses pillua. Ja se joutuu pitämään suurin piirtein jonkin puheen että no en mä voi sille mitään että mulle tuodaan lahjoja, pitäiskö sanoa että älkää enää tuoko? Mutta tietysti koska se on afro-amerikkalainen niin se sanoo ton kaiken about silleen että: "I don't mean no disrespect."
Ja sit hengelliset gurut sanoo että millään tommosella ei oo oikeesti väliä... noilla saavutuksilla ja tommosella. No ei... kö? Hitler oli siitä vanhan liiton mies että nuorenakaan ei vetänyt hanskaan saatika käynyt naisissa, tai jos teki jompaa kumpaa niin kukaan ei saanut selville. Mutta ei siitä siltikään pidetty, ennen kuin vasta paljon myöhemmin. Sillä oli vaan yksi ystävä ja se oli just semmonen joka vaan kuunteli ja kuunteli. Et ei sun varmaan ees tarvitse olla joku Barksdalejen ex-hitman voidakses olla ihminen. Ei sun tartte olla kukaan ennen kun keksit kuka haluut olla.
Tai että... vaikka kirjoitin kirjan filosofiasta niin tartteeko mun olla tohtori? No enpä tiiä. Oulussa yks kirjailija vaikutti siltä että se vihas mua kun puhuin pizzeriassa matematiikasta liian kovaan ääneen. Se vähän tivas tota mun koulutustaustaa. Vastasin että lukio ja sit se ukko muuttu heti rauhallisemmaks. No sillä oli se arvo että sekin tilanne jäi mieleen jonain semmoisena muistona joka oli jotenkin yllättävä, tai et ei siitä osaa sanoa oikein mitään.
Sen ehkä osaa sanoa että vaikka oisin tehny mitä niin eläisin varmaan silti mieluummin armosta kuin sen takia että olisin ansainnut jotain. Et heräisin mieluummin aamulla ilman mitään syytä kuin siksi että lähtisin hakemaan saatavia.
Kyl sä voit sillä jälkimmäiselläkin tavalla jossain relevantissa mielessä olla olemassa. Mutta vaikka lähtisit hakemaan saatavia niin ei se tarkota että sä niitä välttämättä saisit. Tossa mindsetissä on siis aina se että sä voit epäonnistua, sä voit tehdä virheitä, tää maailma ei oo mikään riepumatto kirjava vaan yks sisään ja kaikki muut ulos - ja pidä vittu varas että sä oot se joka pääsee sisään varsinkin jos oot ansainnut. Koska jos et pääsekään vaikka ansaitsit niin sit se on vähintäänkin surullista.
Ja mulla tää homma nyt meni kai sitten jotenkin onnekkaasti silleen... että... se että eläis ilman selkeästi määriteltyä onnistumisen ja epäonnistumisen mahdollisuutta on se yks juttu jota mä en oo vielä koskaan tehnyt. En tiiä onko tää onnekas tila. Esim. saatan masentua jos en jaksa pitää itsestäni huolta - jos jotenkin hahmotan asian niin että itsestään huolehtiminen on jotain jossa voin onnistua tai olla onnistumatta. Koska siinä tapauksessa mä tuun onnistumaan siinä ainoastaan välillä mutta välillä en ja lopulta kyllästyn koko projektiin huomatakseni vaan ettei sitä voi jättääkään.
Kirjotin joskus että haluan olla eläin joka juoksee pitkin lauselogiikan polkuja vaistomaisesti eikä ajatellen. Eli aika mahdoton tavoite joka kuitenkin riittävissä määrin saavutettiin. Niin nyt pitäis sitten olla joku eläin jollain semmosella tavalla että on niinku osa tätä todellisuutta. Et vaikka juoksee jotain oikeeta metsässä olevaa polkua pitkin, eikä semmosta polkua pitkin joka koostuu asioista kuten ⇒, ¬, ∧, ⊤ ja ∀.
Mut en tiiä halusinko puhua tästä. Tai siis no. Kun Beringinsalmi löydettiin - joku tutkimusmatkailija kulki Venäjän halki ja sit purjehti Pohjois-Amerikan länsirannikolla ja ei ees uskaltanut mennä maihin kun pari kertaa hakemaan vettä. Ja sillä aikaa joku messissä ollut lääkäri tai tutkija dokumentoi jotain lajeja jotka oli pari sataa vuotta myöhemmin kuolleet sukupuuttoon ja teki tosi paljon jotain tärkeetä työtä. Vedenhakureissujen aikana. Niin ymmärrän että tiede olisi hyötynyt enemmän jos maissa olisi vietetty enemmän aikaa, mutta se olisi kai ollut vähän riskaabelia. Joskus piti tehdä jotain muutakin.
Niin mä pystyin viipymään tuossa abstraktissa todellisuudessa aika kauan ja siellä oli omalla tavallaan vaarallista, koska musta tuli koko ajan hullumpi sen takia että ideoilla ei ole ihmisoikeuksia. Siis kyllähän semmosiakin voi kuvitella... että pitäis olla. Moni haluais vaikka että ideat löytävät ihmiset olisivat semmoisia kuin Nikola Tesla. Kiltti ja tekee paljon työtä, stereotyyppisen hyvä ihminen. Tai vielä parempaa, mitä jos ideoiden löytäjät olisi yliopistoprofessoreja? Semmosia et ne olis kilttejä, ahkeria ja vieläpä tottelis auktoriteetteja ja olis helposti lokeroitavissa. Just semmosia resursseja että sä voit katsoa CV:stä mitä professori osaa ja sijoittaa sen johonkin sopivaan projektiin ja homma toimii, ka-chingg ja kohta sulla on vaikka maailman parasta filosofiaa eli sitä mitä Himasen piti tehdä.
Mut sit jos ajattelet huippuja ja miten niille mennään niin ne tyypit ei aina ole tuollaisia. Ideoilla ei ole ihmisoikeuksia. Toiseksi, Roald Amundsen tappoi ja söi osan niistä koirista jotka veti niiden kelkan Etelänavalle. Jos koira on ihmisen paras ystävä niin noi koirat oli sit jo ihan järkyttävän hyviä ystäviä. Eräänlaisia eläinmaailman Jeesuksia... jos se Etelänavalle pääsy nyt sitten oli niin tärkeää. Kai se oli tavallaan aika tärkeää silloin. Ainoo vaan et ei ne koirat tienneet mihin ne oli ryhtyneet. Jos ne olis osanneet puhua, mitä jos ne oliskin sanonut Amundsenista: "Jumala, anna hänelle anteeksi, sillä hän ei tiedä mitä hän tekee." No, niin ei käynyt koska ne ei osanneet puhua. Koska ne oli koiria. Koska niillä ei ollut ihmisoikeuksia. Mutta jos ne olis osanneet puhua ja ryhtyneet vaatimaan oikeuksiaan niin sitä retkeä ei olis sitten voinut tehdä, tai sitten kaikki muutkin olisivat kuolleet.
Ja se miten tää liittyy mun tilanteeseen on... että en olisi voinut tehdä mitään palkitsemisen arvoista olematta kylmä itseäni ja muita kohtaan. Mutta toisaalta en voisi nauttia tai kokea oloani palkituksi olematta lämmin, koska mä en vaan ymmärtäisi miksi kukaan haluaisi antaa mulle palkkioita - eikö se olisi siltä itseltään pois? Enää jää jäljelle se kysymys että miksi mä yritin saada aikaiseksi jotain palkitsemisen arvoista.
No se oli vaan semmonen juttu että en sitä alun perin miettinyt. Mutta nyt huomaan että kun mieleni on avoin sille palkituksi tulemiselle niin jonkun ruukkukasvin hoitaminen tuntuu jo olevan se palkkio. Et... miksi pitäisi saada joku miljoona? Jos mä saisin miljoonan niin voisinko mä kävellä tolla kadulla ja miettiä ja oikeesti uskoa että mun elämä ei oo millään erityisellä tavalla muilta pois? Et kokisinko mä että mulla on oikeus odottaa että muut pitää musta jos mä kohtelen niitä hyvin? Vai olisiko se miljoona joku verivana joka seuraisi mua kaikkialle minne menen?
Tässä maailmassa on oikeesti niin monta paikkaa mistä en vaan tiedä voisko Björn Wahlroos mennä sinne. Totta kai jos se osais olla ja muutkin osais olla niin kaikki menis hyvin. Mutta on mahdollista tehdä semmosia asioita että sä et vaan enää halua mennä jonnekin. Asioita jotka määrittelee sua ja asettaa sun elämän tietyille raiteille. Ja monet ihmiset haluaa että ne ei kokisi tuollaisia juttuja jotka tekee niistä stereotyyppisiä.
Ne ei halua sitä sen takia että mitä lähempänä ne on jotain stereotyyppiä, sitä vaikeampaa niiden on millään tavoin enää poiketa siitä. Sen vuoksi jokaisella ihmisellä pitää olla omituinen harrastus jota ne ei häpeile ollenkaan. Tai jos ei voi olla omituinen niin sitten pitää vaan hankkia joku vika. Ja tää ilmenee myös siinä metafyysisessä skabassa, jota ihmiset käyvät keskenään. Se skaba on semmonen että yritä kuvitella maailma ja todellisuus ja elämä, kaikki, myös hallusinaatiot tai unet, yhteen samaan syssyyn. Ja sitten ole jotakin joka ei ole selkeästi mitään noista.
Vähän niinkun raha-asiat, toikin on semmonen skaba johon ei käytännössä voi olla osallistumatta. Kyllä sen taloudellisenkin skaban voi voittaa kummasta päästä tahansa - jos sulla on eniten rahaa oot joku ja jos pystyt elämään Suomessa alle viidelläkympillä vuodessa niin olet sä sittenkin joku. Jos tavoittelet erikoisuutta et ole kukaan, mutta silloin porukka alkaa sanoa sua hipsteriksi.
Ja se mikä tässä ajatusketjussa on vähän perverssiä on se että ton metafyysisen skabailun näkökulmasta katsottuna mä voitan jos onnistun suuntaamaan valmiuteni subjektiiviseen kokemukseen - siis johonkin semmoseen että tykkään hoitaa vaikka tota tommosta köynnöstä tossa. Ihan tavallinen huonekasvi, ei sovellu mihkään päihdekäyttöön. Mutta en voi voittaa silleen että tietäisin voittaneeni, koska jos se voitto olisi mun henkilökohtainen ominaisuus niin silloin itse muuttuisin objektiksi joka määrittyy ominaisuuksiensa kautta eikä sen kautta mitä se kokee.
Tyyliin että jos Bering on joku "tutkimusmatkailija" ja laivan kapteeni niin ei se nyt varmaan herää aamulla silleen että se on täysin unohtanut kuka se on ja haluu vaan pelata korttia. Mutta toisaalta sen vuoksi se ei voi määrittyä sen kautta mitä se kokee, vaan nimenomaan kapteenin ominaisuutensa kautta. Jos se ei koe olevansa kapteeni vaikka se on siinä asemassa niin sitten se joko kokee väärin tai se asema on väärä. Jotain kuitenkin on väärin.
Samassa mielessä mä en ikinä ole subjektiivinen kuvittelemalla että olen metafyysinen olemalla subjektiivinen. Vaan sillon mä olen metafyysinen. Ja koska kuitenkin kuvittelen näin niin tää on se tapa missä mielessä en ole läsnä. Mutta en jaksa aina kuvitella näinkään.
En jaksa aina kuvitella näinkään siksi että ensinnäkin se subjektiivinen voitto ei ole todellinen vaan voiton kuva jos se tiedostetaan. Toikaan lause ei ole totta siinä mielessä että se, mitä sen avulla yritetään sanoa, ei ole sanottavissa. Se on ainoastaan koettavissa. Mutta tämä nyt pätee kieleen yleensäkin.
Toiseksi, menin sanomaan että olis jotenkin tavoiteltavaa että ei mahtuisi mihinkään stereotyyppiin. No, siinä on se ongelma että mä en tiedä onko Laatu tai Hyvyys stereotypia vai ei. Se voi olla joskus stereotypia ja joskus ei. Joten siinä mielessä ei voi olla varma että onko subjektiivinen voitto metafyysinen voitto. Enkä mä halua olla subjektiivinen jos se ei ole hyvä asia, toisin sanoen jonkinlainen voitto, ilmeisesti sitten kaikkien subjektien voitto.
Hassua että objektiivisen todellisuuden peruskappaleet on normeja ja normatiivisen todellisuuden peruskappaleet on normeja, mutta mystisen todellisuuden peruskappaleet eivät ole mysteerejä (emergentissä mielessä) eivätkä subjektiivisen todellisuuden peruskappaleet ole subjekteja. Pitäisikö mystisyyttä kutsua sattumaksi ja subjektiivisuutta tajunnanvirraksi?
En tiedä. En tosiaankaan tiedä. Tää on nyt selkeesti taas sitä filosofiaa.
Eli mitä se mun tapauksessa tarkoittaa: pitäis alkaa ajatella käytännöllisesti.
Hassua että juuri kenenkään muun tapauksessa se ei tarkoita sitä.
