Olenko mä vieläkin oma itseni? Mitä mä oikeen olin hukannut sitten? Mitä meni hukkaan? Vai ainako jotain puuttui?
Pitäisköhän mun mennä tien poskeen puku päällä kukkakimppu kainalossa odottamaan sitä oikeaa? Joskus miettii että miten edes voisi tuntea halua sitoutua. Että miksi *mä* haluaisin jotain sellaista? Kyllä mä pystyn tuntemaan sillä tavalla mutta epäselväksi on jäänyt että onko semmonen suhtautuminen todellisuuteen joku mielenterveyden häiriö vai ei. Jos me oltaisiin fundamentalisteja niin ei olisi. Jotain monogaamisia fundamentalisteja. Jotka elää sitten siellä pyhyydessä ja ehkä hyväksikäyttää lapsia tai sitten ei. Kuten kaikki muutkin.
Kun se japanilainen professori kuoli ja se sen koira tuli aina juna-asemalle odottamaan sitä... aina... niin oliko se koira hullu? Olisiko sille koiralle pitänyt antaa neuroleptilääkitys jotta se olis alkanut tekemään koirille sopivia asioita kuten hakemaan keppiä? Noutamaan keppiä ihan vitun hitaasti siksi että ne lääkkeet väsyttää? Vai oliko jotenkin tärkeempää että se koira rakasti isäntäänsä ikuisesti?
Siis että oliko se koira jokin säälittävä invalidi? Jos sillä koiralla olisi ollut todellisia ystäviä niin eikö ne ois antaneet sille jotain parempaa tekemistä? Oliko ne ihmiset jotka kanonisoi sen koiran, nosti jalustalle sen kuinka paljon se isäntäänsä rakasti, huonompia kuin se koira siksi ettei ne voineet tehdä sen enempää kuin ylistää sitä? Ehkä! Ja juuri siksi en halua olla sankari. Kuten se koira. Äkkiäkös sitä haluaa olla voittaja kunnes tajuaa että voittaminen tarkoittaa sitä että ympäröit itsesi häviäjillä: säälittävillä ihmispaskoilla.
Vai yritänkö mä vaan keksiä jonkin tekosyyn sille että en osaa oikeen dumpata kunnolla? No en oikeen viitsi. Viimeksi kun dumppasin kuin herrasmies piti silti kutsua lanssi. Itse asiassa aina kun mä olen dumpannut se toinen on mennyt palasiksi ja en ole ikinä dumpannut silleen että suhde olisi kestänyt kauemmin kuin kaks kuukautta. Jotenkin tuntuu siltä että semmonen jämpti "tää on nyt tässä" pistää ne vielä pahemmin paskaksi kun semmonen että on pulsumaisen tökerö tai velttoilee vaan ja oottaa että toinen ottaa ite yhteyttä ja sit kun se lopulta ottaa ja on jo valmiiksi vihainen niin sanoo sille että josko lopetettais. Jos tää selkärangaton lähestymistapa toimii paremmin niin on se mun kannalta mukavampaa. Mutta sillon kun ne dumppaa jämptisti niin niiltä kuulee vähemmän kritiikkiä. Saattavat haistatella mutta eivät väitä pahaksi ihmiseksi. Et oisko toi jämpti linja sitten kuitenkin parempi jos siihen kuuluu se sen toisen reaktion kestäminen ja jos se auttaa sitä toista. Jaa-a. No en mä kuitenkaan valitsisi menettelytapaa itse tilanteessa varmaan muulta pohjalta kuin siltä että miltä nyt sattuu tuntumaan sillä hetkellä.
Näin sporapysäkillä naisen joka käveli poikkeuksellisen välinpitämättömän oloisesti. Se kertoi mulle rakastaneensa koko ikänsä jotakuta joka oli nyt kuollut ja että se ei ollut kuitenkaan ollut sen kanssa vaan se oli jonkun kanssa jota se ei rakastanut. Ja tommosia kun kuulee niin sitä alkaa miettiä että tuntuuko kaikista joskus tolta? Vai onko ihmisiä joista ei koskaan tunnu tolta?
