Demonilesboankka

Maanantaina palaan takaisin kouluun, johon jostain syystä olen vähän kaivannut. Kai tahdon saada otteen arjesta ja menetetystä luovuudestani kaiken tämän kreisibailaamisen jälkeen. Voin lähes tuntea edelleen lihaksissani Pispalan portaat viimeviikolta. Olen kuulemma ryhdistäytynyt. Asuntoni on ikuisuusprojekti, joka ei valmistu näillä tuloilla. Taidan olla itsekkin vähän ikuisuusprojekti mitä tulee unelmointiin. Olen sentään saanut valaisimet jo kattoon näin kahden kuukauden jälkeen tänne muuttamisesta.

Tulin ajatelleeksi sitä kuinka aikoinaan oli niin paljon ystäviä ja ihmisiä ympärillä, että bussimatkat sujui kunkin kuunnellessa omaa musiikkiaan kuulokkeilla vaihtamatta välttämättä sanaakaan. "Moikka, mä pakenen nyt tänne omaan maailmaani" ja yleinen perseily tapahtui vasta perillä. Harva heistä on enää jäljellä elämässäni ja nykyään tuntuu ettei mikään aika ole tarpeeksi heidän seurassaan. Sitä haluaa vaan ottaa kaiken irti siitä ihmisestä jonka kanssa viettää aikaa, juoda vähän Johnny Walkeria, vaihtaa kuulumiset moneen kertaan samana päivänä ja nauraa niin että naama lähtee irti. Se vaan tuntuu jotenkin tärkeämmältä nyt.



Ei sua kai kiinnosta, mut tykkään kun puhutaan
siitä kuinka tehdä jokaisesta kerrasta

ensimmäisen kaltainen.






http://dlastruthofyouth.blogspot.fi/2014/08/rahattomana-vasahtaneena-muttei-harmita.html