Lokakuu ja minä istun terassilla
Katson loputonta ihmisvilinää.
Paris - ja sukellan ihmismereen.
En ollut koskaan aikaisemmin lentänyt, paitsi aineissa ja unissani. Itkin. Itkin puhtaasta kauhusta ja olin varma tulevasta kuolemasta, vaikka ulkopuolisen silmiin se ehkä näytti siltä, että häkellyn taivaan kauneudesta ja kaikesta siitä lentämisen voimasta. Minulle naurettiin. Orlyn lentokentällä meidät otti vastaan mukavat kaverit konekiväärien kanssa. Taksissa luulin kuolevani vielä enemmän kuin lentokoneessa, kun Pariisissa ei kaiketi tunneta minkäänlaisia liikennesääntöjä saatika kaistajakoa.
Keskiviikkoiltana päästyämme sateiseen ja syksyiseen Pariisiin ja ensimmäiselle hotellille, kiiruhti mukava mies sateenvarjon kanssa taksin ovelle ja kehotti minua hymy huulillaan menemään sisälle etten kastu. Kävimme syömässä keskellä ranskalaisia sukujuhlia jossain pienessä raflassa hotellin läheisyydessä jossa laulettiin kuinka Raindrops keep falling on my head ja samalla opetimme heille kuinka suomeksi toivotetaan hyvää yötä. Taisin jossain vaiheessa imitoida kuinka ravintolan omistaja puhui ranskaa, ja taisin tehdä sen vielä niin äänekkäästi että kaikki kuulivat, koska lennon jälkeen olin lähestulkoon kuuro.
Ranskalaiset pulut ovat niin paljon hienostuneempia kun meillä täälä Tampereella.
Pariisissa ei tunneta alkoholimittoja. Tilaamani Irish Coffee oli niin tuju, että kahden hörpyn jälkeen saa askeltaa kuin pitkävedossa ja se sai minut kuvaamaan samaisessa raflassa olleen patsaan tissejä.
Architect @ work -messut olivat itseasiassa syy koko reissuun. Odotin helvetin suuria messuja, upeaa näytteilleasettelua ja uusia innovaatioita. Sain neljä mustaan verhoiltua käytävällistä pintamateriaaleja ja yhen sängyn.
Pariisissa ilmeisesti tunneta sellaistakaan asiaa kuin lukko kylpyhuoneen ovessa, koska edellisessäkään hotellissa ei sellaista ollut. Tässä hotellissa kuitenkin oli rutkasti tilaa ja jopa hella, joten leikittelimme ajatuksella lähteä hakemaan Lidlistä pakastepitsaa. Vastapäätä hotellia oli oikein mukava pieni irkkupubi, jossa vietimmekin suurimman osan torstaista. Läheisestä tupakkakaupasta kävin ostamassa Vogueta, tupakkarasian sekä teleskooppiholkin. Näillä eväillä saisin varmasti turpaani Tampereella.
Pariisilaisilla ei tunnu koskaan olevan kiire. Siellä he istuvat aamulla juomassa Café au lait'a ja päivän mittaan juomat vain muuttuvat alkoholipitoisimmiksi. Huomion myös että ranskalainen nainen on lähes poikkeuksetta kaunis.
Perjantaiaamuna kävelimme Louvrelle. 160 000m² kuninkaallista palatsia. Ihmekkös ettei Pariisissa ole juuri lainkaan lihavia ihmisiä. En tiedä loppuiko tila kesken kun kaverit vaihtoivat Versaillesiin. Ajatuksiini painui vain ihmisten suuruudenhulluus, pinnallisuus ja omaisuuden käsittämätön haaliminen. Mona Lisa, ehkä maailman tunnetuin maalaus ei herättänyt minussa oikein minkäänlaisia fiiliksiä lukuunottamatta ahdistustani väkijoukossa. "Siinä se nyt on ja töllöttää..." Lisäksi maalaus jostain erittäin vihatusta kaverista, jonka pää oli irti ja tarjottimella joka toisessa kuvassa, kiinnitti huomioni. Jos väkivalta ei auta, niin sitä ei käytetä tarpeeksi.
Jälleen kerran - "Kuinka pieneksi ihminen voikaan tuntea itsensä", ajattelin seisoessani Eiffel-tornin juurella, kun sen yksi jalka on vähintään kaksioni kokoinen. Nähdessäni mutkittelevan ihmisröykkiön, jota jonoksi kutsutaan, sanoin että ei todellakaan, missään maanpäällisen vitun nimessä mennä jonottamaan, kun jalkani vuotivat henkisesti verta bootseissani, niin eiköhän matkaseurani päätä että kyllä, kyllä me mennään jonottamaan. "Ei tässä mee kun korkeintaan puol tuntia..." Jonotimme ensimmäiseen turvatarkastukseen, jonotimme lippuja, jonotimme toiseen turvatarkastukseen, jonotimme hissiin ja puolessa välissä tornia jonotimme vielä toiseen hissiin huipulle. Eikä siinä vielä kaikki - sieltä 300 metristä tuulessa huojuvasta rautamötikästä ei päässyt edes pois jonottamatta ensin takaisin puoleen väliin ja sitten maankamaralle. Puolitoista-vitun-tuntia. Paska reissu mutta tulipahan tehtyä, voinpahan ainakin kertoa käyneeni Eiffel-tornissa. Huvitusta aiheutti myös absurdi tilanne tornin juurella kun näkökenttäni toisessa laidassa Mikki-hiiri halailee ihmisiä ja toisessa kaverit kävelee konekiväärien kanssa.
Lento takaisin Helsinkiin sujui jo paremmin. Väsyneenä, rahattomana... muttei harmita. Lauantaina, nukuttuani kokonaisen kuusi tuntia, jouduin jo lähtemään seuraavalle etapille jossa odotti mies tatuointikoneen kanssa. Illalla tyhjensin Pariisista tuodun shampanjapullon ja lupauduinpa lähtemään ystävättäreni kanssa tankotanssimaan joulun jälkeen. Olen poikki. Saisinko nyt nukkua hetken? Saisinko?
Samaa paskaa kuvineen:
http://dlastruthofyouth.blogspot.fi/2014/10/matkailijan-loki-pariisi-fluctuat-nec.html
