Mopsin ottaminen on aina ollut yksi asia lusikkalistallani. Sanotaan että omistajat näyttävät koiriltaan tai toisinpäin ja olen huomannut tämän yhtäläisyyden käydessäni pentutreffeillä. Oli hauska kontrasti eräänä päivänä istuessani vieraassa kodissa vaaleanpunaisella matolla. Päälläni oli suuri musta Grillin' clothesin t-paita ja mustat farkut, tatuointi loisti ranteessa ja musta koira istui sylissäni komea nahkainen panta kaulassaan. Vieressäni istui siro vaalea nuori nainen blondeine hiuksineen ja hänen vaalea miehensä sohvalla. Sylissään naisella oli valkoinen yhtä siro bichon frise pentu. Koirilla oli hauskaa vastakohtansa kanssa ja niin oli meilläkin.
Koiraihmiset, siis sellaiset joilla ei muuta elämää olekaan kun näyttelyt ja trimmaaminen, ovat kovia arvostelemaan. En tiedä otanko itseeni helposti, vai vituttaako vain yleinen nenänvarttapitkin katselu, mutta koiraihmisten Facebook-ryhmät ovat ehkä pahimpia. Kyselin ohimennen Tampereen koirapuistoista ja kerroin että Vincent on vajaa viisikuinen mopsinpentu. Vastaukseksi sain lähinnä "Kato vittu Googlesta" ja "Et voi pentua viedä koirapuistoon edes pienten puolelle, se kuolee saatana." Samahan se on kun lapsia kasvatetan nykyään pumpulissa, uutisetkin täytyy kieltää. Ei pentu eikä lapsi koskaan opi, jossei se saa kokeilla.
Joku ilmoitti ryhmässä että koirienmyrkyttäjä on liikkeellä asuinalueellani. Minkälainen sairas paska saa nautintoa rotanmyrkyn laittamisesta makkaranpaloihin ja niiden nakkelemisesta lenkkipoluille? Faith in humanity lost.
Kaikenkaikkiaan Vincent on päivieni piristys, halittava rakkauspakkaus josta saan älyttömästi energiaa. Lohduttaakseen se tuo minulle lempilelunsa, ärsytääkseen se syö kissanpaskaa ja hieroo sitä tassuillaan lattiaan enkä siltikään voi olla nauramatta. Pojan oppimista ja kasvamista on hieno seurata. Ihan turhaan maanittelin itselleni että jos siitä tuleekin kamala kakara, joka ei koskaan opi mitään, joka metelöi ja joka paskantaa sisälle vielä kolmenkin vuoden päästä ja se kaikki on minun vikani. Päivä päivältä se tulee kissan kanssa paremmin toimeen ja on itsenäisempi. Touhuamisesta, kouluttamisesta ja siivoamisesta on tullut osa arkea. Vinnie on ollut mukanamme tekemässä remonttia ja piristämässä kaikkia maaleisine tassuineen ja heiluvine kippurahäntineen. Aamuisin kun se kaikki voimansa käyttäen kipuaa syliini sohvalle kaataen matkallaan kahvikupin toistamiseen, en voi olla hymyilemättä, varsinkin kun kissa tulee perässä. Pojan kasvamisen huomaa oikeastaan vain siitä että pantaa on jouduttu löysäämään jo kolmella reiällä.
Se tulee varmasti aina olemaan silmissäni sellainen lapsi, joka minäkin ehkä olen oman äitini silmissä.
http://dstruthofyouth.blogspot.fi/2015/01/koiran-omistamisesta.html
