Voi olla että ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa tulee aina olemaan jotakin mitä en hyväksy. Itsen ja muiden välinen ero sekä sen vaikutukset valta-asetelmien ilmentämiseen. Unohdan toisinaan itsen ja muiden välisen eron ("kaikki tekevät tätä", tai ainakin hierarkisesti toimivat miehet) olettaen että muut ovat minä. Mutta tämä puolestaan estää minua hahmottamasta ihmisiä epätasa-arvoisesti, mihin minulla on luontainen taipumus. En tiedä haluanko oikeasti koodata vai menenkö vain koodaamaan säästääkseni toiset ihmiset kylmyydeltäni ja pätemisen tarpeeltani. Menenkö koodaamaan koska alan tulla sellaiselle tuulelle ettei seurani varmaan hirveästi nautintoakaan tuottaisi?
Mitä on tasa-arvo? Jos en voi hahmottaa toista ihmistä epätasa-arvoisesti koska en muista itseni ja tämän välistä eroa, mutta toinen ihminen tarvitsisi sitä, mitä se on? Topping from the bottom? Koska en halua olla tarvittu... se on turn-off. Mutta jos en muista itsen ja toisen välistä eroa, mistä se kertoo? Toinen ei ole kiinnostava. Se rajapinta, joka erottaa toisen muusta - sen täsmällinen muoto ei olekaan kiinnostava. Siitä syystä tarpeelliseksi itsensä tunteminen on ikävää. Kun on tottunut saamaan ne kiksinsä asioista, jotka kiinnostavat.
Miten voi olla kiinnostava olematta säröinen? Kuinka syvältä voi säröytyä? Syvimmät säröt tuntuvat tulevan siitä että uskoo jotain mitä kukaan muu ei usko. Se on helppoa, nehän voivat olla vaikka muistoja tai mitä vaan täysin henkilökohtaista. Broken to the core. Sen jälkeen yrität osoittaa muille että heidän pitäisi olla kiinnostunut tästä asiasta. Lopun elämäsi. Ei siinä tilassa olevaa ihmistä välttämättä kiinnosta olla välittömän henkilökohtaisella tasolla tarvittu jos hän kokee olevansa tarpeellinen vain toteuttaessaan tätä toisinajattelijan roolia. Tätä oman näkökulmansa korostajan roolia.
Voi olla että oman näkökulman ottaminen on inherentisti palkitsevaa, vaikkapa niinkin että hedonisti todella kokee nautinnon eikä suhtaudu siihenkin ulkopuolisen tarkkailijan näkökulmasta, elitistisenä snobina jonka nautinnossa on jokin jatkuva puute jota täytyy kompensoida pätemisellä. Onpa siinäkin broken to the core. Hyvän maun vartija, joka on kyllästynyt hyvää makua vastaan tehtyihin hyökkäyksiin. Minustakin saattaisi tulla sellainen jos olisi pakko viettää aikaa ihmisten kanssa, joista en pidä. Mutta vartioiminen ei kiinnosta minua. Pystyn rakastamaan, sitoutuminen ja omistautuminen on vähemmän houkuttelevaa ja tapahtuu rakkauden sivutuotteena eikä valinnan seurauksena. Voisinkin vartioida saamaani hyvää melko lailla rauhassa jos olisin hyvin tyytyväinen elämääni - jos vaikka rakastaisin elämääni. Vituttaa että Jeesus sanoi: "Kuka rakastaa elämäänsä menettää sen."
Ja mitä on epätasa-arvo? Sen ei ensinnäkään kuulu millään tavalla ilmetä. Ei siis millään. Vaan se on sisäinen rajapinta itsen ja ympäröivän todellisuuden välillä. Toiset hahmotetaan epätasa-arvoisesti niin että se ilmenee hymynä naamalla. Kaikkihan tykkäävät katsoa iloisia ihmisiä. Jos ei jaksa hymyillä voi pukeutua hienosti. No niin, kaikki ovat tyytyväisiä. Epätasa-arvo ei ilmene vaan on itsestään selvää että ihmiset toimivat oikein.
