Usein kirjoitan aika painavaa tekstiä, mutta nyt on pakko kertoa jotain positiivistakin. Mä oon just palautunut Kokkolasta viettämästä viikonloppua elämääkin rakkaamman kummipoikani ja hänen perheensä kanssa.
Nuo ihmiset on olleet mulle ehkä isoin tuki ja turva, ja ihan huikea henkisen hyvinvoinnin ylläpitokoneisto. J ja hänen vaimonsa K on molemmat olleet sellaisia ihmisiä joille olen voinut puhua ihan mistä vain. Esimerkiksi omista ajatuksista, tunteista ja peloista, liittyen ihan mihin tahansa.
Kaiken lisäksi huomasin että jengi oli oikeasti kaivannut mua. Näin kasan vanhoja ystäviäni ketä olin nähnyt viimeksi lähestulkoon vuosi takaperin, ja ne kaikki olivat saapuneet _mua_ varten paikalle viettämään iltaa mun kanssa. Ei ole monesti ollut noin etuoikeutettu olo. Mä en viettäny synttäreitä enkä mitään, mutta oli hienoa huomata että mulla on joillekin niin paljon merkitystä, vaikkei olisi nähnyt maailman aikoihin. Uskomatonta!
Mitä tästä opimme? Joku saattaisi kysyä.
No ainakin sen että ihmiset on ihania, ja on mahtava huomata että myös mun kollektiivisessa kaveripiirissä jengi osaa näyttää aidosti tunteensa, esimerkiksi sen mitä on kun on ollut ikävä jotain ystävää, ketä ei ole nähnyt pitkään aikaan. Kiitos <3
