Valtteri Saarinen, ylellä puhuttanut suomalainen tummempi-ihoinen poika. Ihan samanlainen kuin minäkin olin lapsena.
Mä voin pienen kylän kasvattina kertoa että itsekin haaveilin siitä että joku tulis väliin automaattisesti, ettei mun tarttis mennä kertomaan opettajille tai mutsille. Muutamat opiskelijat eivät osallistuneet tähän kiusaamiseen ja nimittelyyn, ja ne mä muistan tänäkin päivänä hyvinä tyyppeinä. (Eikö ole hieman kummallista, että ne ihmiset jotka eivät osallistuneet, mutta eivät toisaalta puolustaneetkaan, ovat silti mun silmissä olleet hyviä tyyppejä?)
Muistan ikävimmin sen kuinka muutamat opettajat vähättelivät tätä muiden oppilaiden käyttäytymistä. Ihan kuin se nyt olisi millään tasolla ok. En tiedä tänäkään päivänä että saiko kukaan edes lappua kotiin missään kohtaa omasta käytöksestään. Surullista. 9 vuotta koulukiusattuna, mutta siitä oli helppo nousta. Nykyään voin hyvin ja olen henkisesti ihan sairaan vahva. Mulla on kuitenkin mahtavia ystäviä, jotka näkee sen persoonan, eikä sitä ihonväriä.
Sekin on hirveän hauskaa kun heviskenessä pyörin, että monelta uudelta tuttavuudelta tulee suorastaan järkyttynyt reaktio kun he tajuavat millaisissa projekteissa olen pyörinyt, tai mitä olen muuten elämäni aikana tehnyt. Mutta se mistä mä oon löytänyt voiman tehdä niitä juttuja, on ollut näyttämisen halu. Oon halunnut laittaa näille mun kiusaajille jauhot suuhun. Ja näin olen tehnytkin!
Yllättävän moni niistä ihmisistä on nykyään työttömiä pirinistejä, tai muuten elämässään heikommin menestyviä ihmisiä. Mä tunnen jonkinasteista sympatiaa näitä tyyppejä kohtaan. Koska selkeesti se alamäki alkoi jo lapsuudessa, kun vanhemmat eivät ymmärtäneet laittaa rajoja.
Tää meikän blogikirjoitus rönsyilee kyllä nyt tajunnanvirran lailla, mutta mun mielestä on helvetin hyvä että näistäkin asioista vihdoin puhutaan valtakunnallisella tasolla. Koska ei kaikki meistä tummaihoisista ole mamuja. Osalla on ainakin toinen vanhemmista täysin Suomalainen. Ois kivaa jos vois kokea olevansa samanarvoinen kuin muutkin :)
