Niin siinä taas kerran kävi. Kolmas burn out on tosiasia ja elämässä on jälleen kerran syytä laittaa asiat tärkeys järjestykseen. Oma fyysinen ja henkinen hyvinvointi aivan sinne ensimmäiseksi. En kirjoita tätä hakeakseni sääliä tai huomiota, vaan muistuttaakseni, että kannattaa tiedostaa ne omat rajansa, kuunnella omaa kehoa herkällä korvalla vaikka mieli sanoisi toisin ja myöntää oma haavoittuvuutensa. Vaikka se kuinka vaikeaa olisikin.
Tämmöiselle perfektionismiin ja äärimmäiseen tunnollisuuteen taipuvalle, pedantille sekä työorientoituneelle persoonalle semmoisen myöntäminen on oikeasti todella vaikeaa. Viime viikon erittäin raskas työrupeama laukaisi minussa sen tutun reaktion, joka on jo pariin otteeseen laittanut minut polvilleen anelemaan armoa. Siihen absoluuttiseen selviytymis moodiin. Taistele tai pakene tilanteeseen. Asioilla on tapana järjestyä ja olen kaikesta huolimatta optimistisen positiivinen, vaikka juuri nyt tuntuu täysin toivottomalta ja voimattomalta kaiken tämän keskellä.
Kuvaa en saa liitettyä tähän, mutta otin eilen iltalenkillä kuvan hyvin mutkittelevan, jäisen ja pimeän tien päästä, jossa oli "Ei talvikunnossapitoa" kyltti. Kuva symboloi mielestäni melko hyvin tätä omaa taivaltani näiden kiperien kysymysten ja tuntemusten äärellä. Se tie on ollut ajoittain hyvinkin mutkitteleva, kivinen, liukas ja ennen kaikkea pimeä. Sillä tiellä ei ole kyllä myöskään ollut juurikaan talvikunnossapitoa. Lukemattomat kerrat tässä vuosien varrella olen jo kompuroinnut näihin samoihin asioihin ja en ole vieläkään oppinut tekemään sille mitään, ennen kuin on jo melkein liian myöhäistä. Kiittäkäämme kuitenkin omaa kroppaamme, että se pysäyttää meidät aivan viimeistään siinä kohtaa, kun järki ei enää juokse.
