Onko parempaa mittapuuta täydelliselle tyhjyydelle, kuin mielen ja sen pahan (ruumiin) yhteys?
Ja mikä on pahaa? Niinpä?!?
Raukeat kasvot vieressäsi, huutavat sisäistä olemattomuuttaan.
Ne kasvot, niin juuri ne!
Ne ovat vain maalia elämän sarkakankaalla.
Satunnaisia roiskeita sorrettujen sellin seinillä.
Ulkokullattuja kaltereita jotka me itse todeksi teemme.
Ja silti se totuus ei tee meitä ehjäksi, vaan viiltää vain lisää jo arpeutunutta haavaa.
Koiruohon kyllästämä astia, lattialla jonka laudat mätänevät yhteenluutuneisiin sormiisi.
Se valitus, vailla mitään, turhuuden jumalainen pintakiilto.
Kun mikään ei tunnu, olet itse turhuus.
Näin sanovat viisaat, vailla todellista yhteyttä tietoon.
Fyysisyys on vain laki, sääntö muiden lisäksi.
Niin, olen lisko, käärme ja omena, sisäänrakennettujen sääntöjen sanansaattaja ja niiden kyseenalaistaja, kuitenkin yhdentekevä.
Kasvoja toisten perään, hymyttömiä hymyjä.
Sen laulu joka meidät takaa, on hyvin lyhyt ja sanaton, ellet sitten itse...
Turha, kuin viini lattiamatolla, on tämä psykofyysinen kokonaisuus, täyttymys vailla pintaa, vuori ilman huippua tai meri jonka pohja ei tule milloinkaan vastaan.
Tätä savea me tallomme aina vaan tiukemmaksi ja saastaisemmaksi, kunnes viherrämme ja tulemme taas uudeksi, kuin seitistä vapautunut perhonen.
Tyhjempi, valheellisempi kuori, aina uuden edessä, tai takana, ilman sitä immenkalvoa joka kuitenkin olisi tarpeen.
