Nargath

Tein jotain todella radikaalia, vaihdoin kaupunkia, sain töitä, muutin yhteen ja annoin itseni.
Rehellisenä ja sitäkautta todella haavoittuvana.
Ahdistaa ja tuntuu hyvältä. Olen hukassa ja silti niin lähellä sitä mitä haluan. Minulla on yhtäkkiä arki ja päämääriä.
Jos tipahdan, tipun todella korkealta, koitan olla realisti vaikka pääni tahtoisi vain rakentaa pilvilinnaa jo entisestään mustalle taivaalle.
En usko että hatara terveyteni kestäisi juuri nyt mitään tiputusta.
Silti päätin uskaltaa.
Kaadoin muurit ympäriltäni ja aloitan täysin alusta, voi luoja että haluan tämän kaiken olevan sen arvoista.
Ei enää mitään turvaa, ei perhettä lähellä, ei vanhaa kotia, ei vanhoja tuttuja kasvoja.
Kaikki uutta.
Anna tämän olla totta ja kaiken ponnistelun arvoista.
Uskon pudotuksen tappavan.

Vuoheni nimi oli Taisto.
Se niljake oli kuin lapseni.
Kerran käsi kämmekässä, pohdimme elämää.
Oli aamu vaikkei aurinko meitä huomannut, istuttiin eteisen lattialla.
Irvistimme jääkaapille ja nauroimme päälle, vastustimme tahtoa, Taisto kanssani.
Tainnutimme toisemme tupakalla, purkalla ja kapakalla.
Kevytsiideriä, muistutti se Taisto, minä muistin.
Minä, toisemme, aina vaan se Taisto.
Sydänfilmissä, tippaletkuissa, mukanani Taisto, se tahraton, kaunis ja virheetön Taisto.
Hymyilimme yhteistä hymyä, ja yhä uudestaan.
Sanoi, elämä peliin, pystyt vielä.
Kun tulee miinusasteita, muista, sinunkin on oltava viluissasi,
sillä kukatkin elävät vain kesäisin

Henkinen kuolema, hidas itsemurha...
Turha valittaa, turhempi huutaa, turha kertoa.
Kosketan itseäni, näen valot kun tunnen ruumiin.
Se on pieni, kipinöi.
Iho vasten omaa ihoa.
Käsi vasten luuta.
Sormista häviää tunto, paleltaa.
Selkä vasten seinää, valo silmissä.
Suonet, luut ja jänteet, kaikki loistaa.
Olen kaikki mutten anna mitään.
En tunne, en ajattele, kuihdun...
Kukaan ei näe, kukaan ei huomaa.
Tunnen vartaloni liikkeet, huudot pimeässä.
Vartalo on vankila, kalterini ovat näkymättömät.
Pienet rihmat pitävät minua pinnalla, kylmä vesi kietoo kasvoni, ne tunkevat suuhun, vatsaan, kurkkuun, ne tukehduttavat minut. pienet eläimet.

Olemme sinun unesi, uni joka ei tullut saapuakseen, vaa saapui tullakseen.
Maitoa elämän lasissa, puolittainen makeus joka ei viipynyt huulillasi.
Kun tulee todeksi, on hiljaa, tajuaa...
Oletko ollut tilanteessa jossa alat olla läpinäkyvä?
Jos olet, se on vain hyvä, sillä läpinäkyviä me olemme, ja tulemme myös jatkossa olemaan.
Pyörteilevä tuuli lehtikasassa, niin varma, kaiken läpikäynyt, mutta silti, ei matkalla minnekkään.
Valo kuusen oksissa, ikäänkuin uurteet vanhuksen ihossa, painaumat tyynyssäsi.
Jotain mitä on vain, ei varsinaisesti mitään merkittävää, mutta silti niin totta.
Niin kauan kun on totuutta, on myös elämän jatkumo osana sitä.
Alat tuntea kasvoillasi ihmisyyden vaiheet, toisen maailmansodan värit.
Kun olet harmaa, olet se joksi aina olit tarkoitettu.
Kun viherrät, kasvat uutta...
Kun musta sinut pukee, olet se tuhka josta uutta luodaan.
Siis olkaamme näitten värien kirjo, ja hyväksykäämme se totuus että vaikka kaiken kyseenalaistamme, olemme se jäljelle jäänyt väri, ruskea.
Tuo kaikki on vain provokatiivista sontaa, olkaamme valo,
kirkas ja läpinäkyvä.
Unenmakuinen pieni kuolema...

Onko parempaa mittapuuta täydelliselle tyhjyydelle, kuin mielen ja sen pahan (ruumiin) yhteys?
Ja mikä on pahaa? Niinpä?!?
Raukeat kasvot vieressäsi, huutavat sisäistä olemattomuuttaan.
Ne kasvot, niin juuri ne!
Ne ovat vain maalia elämän sarkakankaalla.
Satunnaisia roiskeita sorrettujen sellin seinillä.
Ulkokullattuja kaltereita jotka me itse todeksi teemme.
Ja silti se totuus ei tee meitä ehjäksi, vaan viiltää vain lisää jo arpeutunutta haavaa.
Koiruohon kyllästämä astia, lattialla jonka laudat mätänevät yhteenluutuneisiin sormiisi.
Se valitus, vailla mitään, turhuuden jumalainen pintakiilto.
Kun mikään ei tunnu, olet itse turhuus.
Näin sanovat viisaat, vailla todellista yhteyttä tietoon.
Fyysisyys on vain laki, sääntö muiden lisäksi.
Niin, olen lisko, käärme ja omena, sisäänrakennettujen sääntöjen sanansaattaja ja niiden kyseenalaistaja, kuitenkin yhdentekevä.
Kasvoja toisten perään, hymyttömiä hymyjä.
Sen laulu joka meidät takaa, on hyvin lyhyt ja sanaton, ellet sitten itse...
Turha, kuin viini lattiamatolla, on tämä psykofyysinen kokonaisuus, täyttymys vailla pintaa, vuori ilman huippua tai meri jonka pohja ei tule milloinkaan vastaan.
Tätä savea me tallomme aina vaan tiukemmaksi ja saastaisemmaksi, kunnes viherrämme ja tulemme taas uudeksi, kuin seitistä vapautunut perhonen.
Tyhjempi, valheellisempi kuori, aina uuden edessä, tai takana, ilman sitä immenkalvoa joka kuitenkin olisi tarpeen.