Minä kaipaan sinua jo nyt vaikka siitä on neljä tuntia kun minä menin.
348 minuuttia siitä kun minä liukenin lokakuun lohduttomimmasta rakkaustarinasta.
Enkä minä varmasti palaa,
en vaikka minä kuinka tarvitsisin sinua nytkin kun minä olen aivan varma,
että jo kuuden tunnin päästä minä kuolen ikävään.
Minä en palaa sillä minähän olen vahva ja vihainen ja vain ihan pikkuisen epävarma ilman sinua.
Mutta minähän en matele takaisin vaikka minä jo yhdeksän tunnin päästä olenkin sinun talosi ulkopuolella.
Ja sinä olit pelkkää totuutta,
silmät täynnä sanomatomia ajatuksia siitä kuinka sinä et ole varma mistään minun kanssani.
Sitä sinä olit niinä aamuina kun minä katselin sinun käsiäsi ja tiesin lähteväni.
Olit pelkkää pelkoa,
horjuvia askeleita liian aikaiseen huomiseen.
Sitä sinä olit silloin kun minä suutelin sinua ensimmäisen kerran ja tiesin meneväni.
Mutta mitä minä olen nyt kun yksi luku sinun kirjassasi on lopussa ja minä en enää koskaan kysy sinulta paljon maksaa halvin menolippu pelastukseen ?
Mitä minusta on jäljellä kun me emme enää koskaan istu portailla aamulla kello yksitoista katsomassa kuinka kaupunki jähmettyy paikoilleen ?
Mitä me enää olemme aamulla herätessämme ja illalla kävellessämme samaa katua toistemme askelissa?
Sinä vain aina kahdeksan minuuttia myöhässä.>
