an-nu

Minä kuolen tähän.

Jos en vahingossa niin aivan tarkoituksella, koska tänään minä näin kuinka jokainen päivä on vain itsemurhaa ja kuinka yhtäkään hengenvetoa ei enää voi ottaa ilman, että kurkkua kuristaa ja pitää kääntää pää muualle, kun itkettää niin paljon, että ei uskalla katsoa ketään silmiin.
Sokoksen penkillä minä halusin tarrautua Lindaan ja lakata hengittämästä kun Lindakin sanoi, että elämässä ei ole mitään ja Pekkalansillalla minä seisoin mittaamattoman kauan miettimässä kuinka hyvä olisi vain mennä suoraan alas jos minulla vain koskaan olisi sisua, jos se ei vain sattusi niin paljon liikaa, ja jos minä en pyörittäisi pienessä mielessäni vielä pientä toivonkipinää elämän pelastumisesta.
Puhelimeen minä sanoin aivan vääriä sanoja koska minulla ei enää ole oikeita ja jälleen kerran minä sanoin ne aivan väärällä äänellä ja aivan liian nopeasti koska kaikki muu olisi ollut aivan liikaa.

Minä en mennyt töihin, en mene huomennakaan, sillä minä en kestä ja jaksa olla jaloillani päivää yksin ajatusten kanssa ja jälleen yhden kerran töiden jälkeen kyykyssä pukuhuoneen seinää vasten miettimässä kuinka minä en ansaitse mitään ja minä pyydän silti liikaa.
Minä en jaksa tällaisia päiviä jolloin mikään ei pelasta minua ja kukaan jonka pitäisi välittää ei välitä tippaakaan.

Vuodet kulkevat samaa rataa.

Aivan kuin viime vuonaki, nytkin minä itken ja itken kuinka minä vaihtaisin kaiken pois,
tekisin ihan oikeasti mitä vain ja milloin vain jos minä en vain joutuisi olemaan tässä tilanteessa, jos minä en vain joutuisi tukehtumaan omaan olooni.
Aivan kuin viime vuonnakin, minä tiedän että minä en koskaan tule onnelliseksi,
enkä enää koskaan ole kokonainen, sillä joka kerta kun jotain tapahtuu niin maailma loppuu lisää ja minä olen itse ainoa syypää.

Minä haluaisin osata vakuuttaa, saada jonkun uskomaan että minä oikeasti tarkoitan enää vain hyvää.
Minä haluaisin hakata ja raapia itseäni verille jos se vain todistaisi sen kuinka kipeästi minä oikeasti kaipaan apua.'
Minä haluaisin pystyä niin paljon enempään kuin kyyhöttämään nurkassa ja huutamaan tunti tunnin perään kuinka minä en halua enää olla enkä välittää mistään.

Minä haluan loppua tähän.

Minä kaipaan sinua jo nyt vaikka siitä on neljä tuntia kun minä menin.
348 minuuttia siitä kun minä liukenin lokakuun lohduttomimmasta rakkaustarinasta.
Enkä minä varmasti palaa,
en vaikka minä kuinka tarvitsisin sinua nytkin kun minä olen aivan varma,
että jo kuuden tunnin päästä minä kuolen ikävään.
Minä en palaa sillä minähän olen vahva ja vihainen ja vain ihan pikkuisen epävarma ilman sinua.
Mutta minähän en matele takaisin vaikka minä jo yhdeksän tunnin päästä olenkin sinun talosi ulkopuolella.

Ja sinä olit pelkkää totuutta,
silmät täynnä sanomatomia ajatuksia siitä kuinka sinä et ole varma mistään minun kanssani.
Sitä sinä olit niinä aamuina kun minä katselin sinun käsiäsi ja tiesin lähteväni.
Olit pelkkää pelkoa,
horjuvia askeleita liian aikaiseen huomiseen.
Sitä sinä olit silloin kun minä suutelin sinua ensimmäisen kerran ja tiesin meneväni.

Mutta mitä minä olen nyt kun yksi luku sinun kirjassasi on lopussa ja minä en enää koskaan kysy sinulta paljon maksaa halvin menolippu pelastukseen ?
Mitä minusta on jäljellä kun me emme enää koskaan istu portailla aamulla kello yksitoista katsomassa kuinka kaupunki jähmettyy paikoilleen ?
Mitä me enää olemme aamulla herätessämme ja illalla kävellessämme samaa katua toistemme askelissa?

Sinä vain aina kahdeksan minuuttia myöhässä.>