Oon jo pitkään monen ihmisen kanssa puhunu siitä, sitä vaan kaipaa elämäänsä. Etenkin pimeinä syysiltoina sitä vaan kaipaa...
Joskus aiemminkin mulla oli sellainen, mutta sitten tiet erkani. Ei se enää ollu samanlaista, välimatkaakin oli liikaa.
Varteenotettavia on tullu matkan varrella pari, mutta mikään ei sit oo kuitenkaan tuntunu hyvältä. Joskus liika välimatka, joskus kuitenkin niin suuret erot.
Ja sitten, ehkä puolisen vuotta sitten.. Löysin sen sattumalta, löysin sen täältä.
Ystäväpojan. Juteltiin täällä, sitten mesessä ja lopulta vaihdettiin numerot sovittiin, että pitäis nähdäkin. Tänään sitten, ihan extempore, se vaan totes, et vois nähdä.
Ja nähtiin, mentiin kaupunkiin kattelemaan jouluvaloja ja kävelemään. Laitettiin lämpimästi päälle ja mä keitin meille kuumaa mehua mukaan.
Sen vaan tunnisti heti. Halauskin tuli automaattisesti, ajattelematta, ujostelematta... Ja heti valtas sellanen auto-onni, et joo, ton kanssa voi oikeesti olla oma ittensä ja heittäytyä kympillä mukaan.
Samaa meissä on paljon, pelottavan paljon! Mutta ainakin juttua riitti ja mulla ainakin oli ehkä paras sunnuntai-ilta pitkään aikaan. Tuijotettiin jouluikkunaakin pitkään ja hömppäiltiin. Oli vaan parasta!!
Jos nyt satut lukemaan tän, siis sinä josta puhun (en viitsi mainita nimeä, ihan sun yleisen oikeusturvan vuoksi); kiitos. Osottauduit jo tällä parilla tunnilla olevas luottamuksen arvoinen.
