"No maaangusti, maaangusti."
Tätä on viime päivinä kuultu lautapelipöydässä kaikkien vittuillessa toisilleen. Juuh, jos menee huonosti, niin ei kannata alkaa inistä kuitenkaan. Angstata, niin sanoaksemme.
Mutta mutta, nyt kyllä angstittaa. Siis ihan oikeasti. Yön hämärissä väsyneenä naputtelen koneella jotain typerää blogimerkintää Kuvakkeeseen, kun pitäisi olla jo ties kuinka monetta tuntia tutimassa. Aivan, se on ongelma. En halua mennä nukkumaan vaikka kuinka väsyttää ja on typerää jatkaa valvomista. Toisaalta, joskus tuntuu siltä, ettei muuta haluakaan kuin nukkua ja unohtaa kaiken edes hetkeksi.
[varoitus, seuraava teksti sisältää ei-niin-kaunista avautumista, joka saattaa olla vahingollista kaikille ajatteleville olennoille]
Viime päivinä on päässä pyörinyt niin paljon ajatuksia (lähinnä tuskastuttavaa sorttia), että vaikka koitan mennä nukkumaan, niin siitä ei tule mitään. Esimerkkinä vaikkapa viime yö. Ei auta lukeminen, ei auta musiikki. Ei auta väsymys eikä kirsikkalikööri. Siinä viiden jälkeen taisin viimein likua tajuttomuuden rajan yli ja siellä pysyin jonnekin klo. 14-15 asti. Että tällä unirytmilläkö meinaan selvitä kirjoituksista?
Joitain asioita ei yksinkertainen ihmisolento pysty käsittämään. Yksi näitä asioita taitaa nyt, aina ja ikuisesti olla se kauniimpi puolisko tästä apinaa muistuttavasta eläinlajista. Niistähän on tänne tullutkin kirjoiteltua jo aiemminkin. Miten on - mahtaako poikaparan itsetuntoa syödä, kun tyttö on enemmän tai vähemmän epätoivoinen sulhon etsinnöissään, mutta kun ei kelpaa, niin ei kelpaa? Vastauksen saamiseksi olisi kysyttävä varmaankin kyseiseltä poikaraasulta itseltään. Tehtävää vaikeuttaa se, ettei moisia tapauksia Suomenmaassakaan kovin montaa liene. Tunnen kuitenkin yhden tälläisen luonnonoikun kohtuullisen hyvin ja voisin väittää, että kyllä se kyrsii.
Eipä tämä sikäli hirveän paha ole, onhan tähän jo totuttu. Erona edellisiin tapauksiin on se, että onnistuminen tuntui tällä kerralla olevan harvinaisen lähellä ja usko omiin mahdollisuuksiin oli hyvin luja (erinäisistä syistä.) Ehkä johtuen juuri tästä melko totaalisena yllätyksenä tulleesta perseilystä tuntuu nyt siltä, että pohja on repäisty pois jalkojen alta. Yhdessä hujauksessa kaikki vaaleanpunaiset unelmat olivat historiaa - haihtuneet savuna ilmaan. Tuntuu siltä, että elämässä tähän mennessä keskeisimpinä asioina ollut "jonkin" etsintä on menettänyt kiinnostavuutensa täysin. En halua enää edes yrittää. Ei ole enää mitään syytä olettaa, että siitä on mitään hyötyä. Tähän mennessä siitä on seurannut vain itkua ja hampaidenkiristelyä. Toisaalta, en pysty irroittautumaankaan nykytilanteesta. En ennen kuin olen koittanut ehdottamaani ratkaisumenetelmää: kastraatio ja selibaatti.
Että näihin angsteihin, näihin tunnelmiin lopettelen ennen kuin bussikortti ilmestyy mukaan kuvioihin. Tämmöinen mangustinpoikanen tällä kerralla. Ensi kerralla ehkä jotain muuta. Mene, tiedä. Loppukevennykseksi todettakoon, että mangusti on varsin suloinen otus.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Mangusti
