The_Kalkkuna

Hyvää huomenta, oppilaat. Tiedän, että olettekin jo odottaneet seuraavaa oppituntia elämän pitkässä ja kovassa oppimäärässä. Tämän oppitunnin aiheena on maailmaa tasapainottava ja osaltaan koossapitävä voima: anti-angsti.

Esimerkki 1.
Jos olet kirjoittanut päiväkirjaasi useampia angstinkatkuisia merkintöjä peräjälkeen, on syytä välillä kirjoittaa ns. höntsymerkintä (ks. sivu 14.) Tämä voidaan suorittaa esimerkiksi kertomalla yhden päivän tapahtumista sen sijaan, että tilittäisi ahdistuksestaan ja turhautumisestaan.

Tässäpä siis tämän päivän saldo yksinkertaisena, suunnilleen kronologisena luettelona:
-Viisimetrinen siitin otsassa aikaisen herätyksen johdosta.
-Pakollinen suihkussa dippautuminen.
-Lopunajat (lukuloman & kirjoitukset) starttaava äidinkielen tekstitaidon preliminääri.
-Kolme kappaletta 1-2 -sivuista tuotelmaa sisältäen ulosteiden hienontamista, toivottavasti tarkastajia miellyttävään tapaan.
-Jälleen yksi täysin tuhottu ruisleipä.
-Hienoisen frustraation aiheuttaminen koulun keittäjälle.
-Kiitettävät mittelöt lieroa kolun ATK-luokassa.
-Erittäin antoisa, lähes vapaaehtoinen matematiikan tunti.
-Vierustoverin spämmäämistä rankalla kädellä.
-Käsittämätön urheilusuoritus sisältäen n. 5 min. ulkoilua sekä kotiin pyöräilyn (toiset 5 min.)
-Lähes tärkeä kirjelmä Nordealta.
-Kakunpalanen kurkusta alas.
-Datailua koneella.
-Hassu pieni blogimerkintä.
-Kuuloaistin heikentämistä musiikkia apuvälineenä käyttäen.

Tämä siis tähän mennessä. Kello on täsmälleen 18.00 ja lisää pukkaa koko ajan.

"No maaangusti, maaangusti."
Tätä on viime päivinä kuultu lautapelipöydässä kaikkien vittuillessa toisilleen. Juuh, jos menee huonosti, niin ei kannata alkaa inistä kuitenkaan. Angstata, niin sanoaksemme.

Mutta mutta, nyt kyllä angstittaa. Siis ihan oikeasti. Yön hämärissä väsyneenä naputtelen koneella jotain typerää blogimerkintää Kuvakkeeseen, kun pitäisi olla jo ties kuinka monetta tuntia tutimassa. Aivan, se on ongelma. En halua mennä nukkumaan vaikka kuinka väsyttää ja on typerää jatkaa valvomista. Toisaalta, joskus tuntuu siltä, ettei muuta haluakaan kuin nukkua ja unohtaa kaiken edes hetkeksi.

[varoitus, seuraava teksti sisältää ei-niin-kaunista avautumista, joka saattaa olla vahingollista kaikille ajatteleville olennoille]

Viime päivinä on päässä pyörinyt niin paljon ajatuksia (lähinnä tuskastuttavaa sorttia), että vaikka koitan mennä nukkumaan, niin siitä ei tule mitään. Esimerkkinä vaikkapa viime yö. Ei auta lukeminen, ei auta musiikki. Ei auta väsymys eikä kirsikkalikööri. Siinä viiden jälkeen taisin viimein likua tajuttomuuden rajan yli ja siellä pysyin jonnekin klo. 14-15 asti. Että tällä unirytmilläkö meinaan selvitä kirjoituksista?

Joitain asioita ei yksinkertainen ihmisolento pysty käsittämään. Yksi näitä asioita taitaa nyt, aina ja ikuisesti olla se kauniimpi puolisko tästä apinaa muistuttavasta eläinlajista. Niistähän on tänne tullutkin kirjoiteltua jo aiemminkin. Miten on - mahtaako poikaparan itsetuntoa syödä, kun tyttö on enemmän tai vähemmän epätoivoinen sulhon etsinnöissään, mutta kun ei kelpaa, niin ei kelpaa? Vastauksen saamiseksi olisi kysyttävä varmaankin kyseiseltä poikaraasulta itseltään. Tehtävää vaikeuttaa se, ettei moisia tapauksia Suomenmaassakaan kovin montaa liene. Tunnen kuitenkin yhden tälläisen luonnonoikun kohtuullisen hyvin ja voisin väittää, että kyllä se kyrsii.

Eipä tämä sikäli hirveän paha ole, onhan tähän jo totuttu. Erona edellisiin tapauksiin on se, että onnistuminen tuntui tällä kerralla olevan harvinaisen lähellä ja usko omiin mahdollisuuksiin oli hyvin luja (erinäisistä syistä.) Ehkä johtuen juuri tästä melko totaalisena yllätyksenä tulleesta perseilystä tuntuu nyt siltä, että pohja on repäisty pois jalkojen alta. Yhdessä hujauksessa kaikki vaaleanpunaiset unelmat olivat historiaa - haihtuneet savuna ilmaan. Tuntuu siltä, että elämässä tähän mennessä keskeisimpinä asioina ollut "jonkin" etsintä on menettänyt kiinnostavuutensa täysin. En halua enää edes yrittää. Ei ole enää mitään syytä olettaa, että siitä on mitään hyötyä. Tähän mennessä siitä on seurannut vain itkua ja hampaidenkiristelyä. Toisaalta, en pysty irroittautumaankaan nykytilanteesta. En ennen kuin olen koittanut ehdottamaani ratkaisumenetelmää: kastraatio ja selibaatti.

Että näihin angsteihin, näihin tunnelmiin lopettelen ennen kuin bussikortti ilmestyy mukaan kuvioihin. Tämmöinen mangustinpoikanen tällä kerralla. Ensi kerralla ehkä jotain muuta. Mene, tiedä. Loppukevennykseksi todettakoon, että mangusti on varsin suloinen otus.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Mangusti

Viime kirjoituksessani mainitsin, että kynnykseni kirjoittaa tänne on varsin korkea. Tässä sitä kuitenkin taas ollaan. Jälleen on syytä kirjoittaa. Tälläkin kerralla aion olla jokseenkin yhtä salamyhkäinen sillä en tee näitä pääasiassa muiden toljotettavaksi vaan lähinnä oman ajatteluni työkaluiksi. Tällä kerralla kuitenkin esitän kysymyksen, joka on vaivannut mieltäni jo jonkin aikaa. Mutta malttia, ensin kirjoitan vielä jonkin verran tyhjänpäiväistä lätinää (="alustusta".)

Aloittakaamme otsikosta. Otsikko on tärkeä osa tekstiä, sitä ne äidinkielen opettajatkin jaksavat sanoa. Mitä on siis tuo siansaksa tuolla otsikossa (Oikea ulkoasu on: μ=ΣXP)? Meillä matemaatikoilla on sille nimi: odotusarvo. Odotusarvo ilmaisee sen, mikä tulos on keskimäärin odotettavissa jostakin tietystä satunnaistapahtumasta. Eli esimerkiksi uhkapelissä se kertoo sen, kuinka paljon keskimäärin jäät voitolle tai tappiolle joka kierroksella pelattuasi monta kierrosta putkeen.

Odotusarvo, vaikka mainio lukuarvo onkin, ei kuitenkaan kerro koko totuutta. Esimerkiksi lotossa se on varsin pieni. Veikkaisin (varmaksi en tiedä), että se on lähellä lottorivin hintaa pakkasen puolella. Suurin osa lottoajista luultavasti tietää tämän mutta silti he jatkavat pelaamista. Miksi? Koska JOS se päävoitto sattuisi osumaan JUURI HEIDÄN kohdalleen, se korvaisi kaiken ja paljon, paljon enemmän. Heidän mielestään riskin ottaminen on sen arvoista vaikka he eivät teoriassa voikaan voittaa.

Keno puolestaan on siitä mielenkiintoinen rahapeli, että siinä pelaaja saa valita, tyytyykö hän kohtuullisen todennäköisiin mutta pieniin voittoihin vai lähteekö hän kisaamaan päävoitosta. Tuntuu loogiselta ajatella, että suurin osa valitsisi jälkimmäisen vaihtoehdon samasta syystä kuin lottoaja jatkaa lottoamista.

Tähän väliin ajatus, jonka mielekkyys (mikäli siihen sitäkin sisältyy) paljastunee tuonnempana. Jos saisin täyttää yhden Keno-kupongin ilmaiseksi, niin luonnollisesti lähtisin tavoittelemaan päävoitosta. Pienemmillä voitoilla ei kuitenkaan loppujen lopuksi olisi juuri merkitystä.

Monesti sanotaan, että meillä on vain tämä elämä ja se pitäisi elää täysillä. Ikään kuin arpalippu, josta en itse ainakaan muista maksaneeni mitään. Nyt olisi siis mahdollisuus (ehkä) voittaa päävoitto. Pitää vain ottaa riski. Ihan jännittää.

Olen siis tullut siihen tulokseen, että aina kannattaa yrittää. Valitettavasti vain aukottomalta tuntuva päättelykään ei aina välttämättä ole sitä. Esimerkkinä mainittakoon, että tuhansia vuosia luultiin Auringon kiertävän Maata, mikä tuntuu nykyään aivan naurettavalta ajatukselta.

Tiivistääkseni päättelyni mahdollisia vuotokohtia, kysyn nyt sen kysymyksen, jonka mainitsin tekstin alkupuolella. Kysymys on avoin kaikille, jotka ovat vaivautuneet lukemaan tämän. Pelkkä yksinkertainen kyllä tai ei riittää. Toki jos on jotain muutakin asiaa, niin saa sen sanoa :) Eli tuo näennäisen merkityksetön mutta itselleni tärkeä kysymys:

Kannattaako ottaa riskejä?

Post Scriptum
Väsymyksestä ja tekstin uudelleen kirjoittamisesta aiheutuvan vitutuksen takia teksti ei välttämättä ole parasta mahdollista, yritän korjata sitä kunhan herään aamulla (pävällä.)

Edit 20.7.2007: Empiiriset kokeet ovat osoittaneet, että kyllä kannattaa.

Unilla on järkyttävä vaikutus ihmisiin. Jos esimerkiksi näet unta jostakin henkilöstä, voit olla varma siitä, että ajattelet häntä vähintään seuraavan päivän ajan. Valitettavasti et vain voi itse valita, kestä näet unta. Tai ainakin voit tehdä niin hyvin harvoin, itse olen tietoisesti onnistunut siinä tasan yhden ainoan kerran. Melko usein näistä unista jää miellyttävän lämmin olo, toisinaan taas...noh, mieleen voivat jäädä vähemmän miellyttävät tuntemukset.

Tähän väliin voisin mainita, että kynnykseni kirjoittaa päiväkirjaan/blogiin on varsin korkea. Tästä voidaan päätellä, että aihe on tärkeä ja toivonkin, että tästä on jotain apua asian pikaiseen unohtamiseen. Olisi jo pikku hiljaa korkea aika, vastahan tässä on yli puoli vuotta käyty omaa sisäistä taistoa. Useimmat varmaankin kuvittelevat, että tämän blogimerkinnän otsikko liittyy nimen omaan tuohon alkuosaan. Itse asiassa se kuitenkin liittyy vasta siihen, mitä tulee tämän jälkeen. Asiaa sen enempää tuntemattomat älkööt vaivautoko miettimään, ei se teille kuitenkaan aukea.

Kaiken takana on nainen - niin tämänkin vuodatuksen. Tarina lyhyesti:
Opiskelemme samassa opinahjossa ja toisessa jaksossa päädyimme samalle (erittäin pitkäveteiselle) kurssille, jolla ei sattuneesta syystä ollut ainakaan ylikansoitusta. Tuolloin onnistuin iskemään silmäni häneen (vaikka näin jälkeenpäin ajatellen alkoihan se jo paljon aikaisemmin.) Joka tapauksessa olin pitkään liian ujo tehdäkseni mitään. Sain kuitenkin lopulta kerättyä tarpeeksi rohkeutta kasaan ja otin häneen yhteyttä.

Aluksi jutustelu oli oikein mukavaa mutta mitä kauemmin tilannetta kesti, sitä enemmän selvästikin ärsytin häntä. En kuitenkaan osannut lopettaa ajoissa. Ei ollut nimittäin helppoa heittää monien kuukausien "psyykkausta" sivuun. Tällä tarkoitan sitä, että koko sen ajan, mitä olin ihastunut häneen (äh, olen vieläkin, en vain myönnä sitä itselleni), olin tullut koko ajan vakuuttuneemmaksi siitä, että hän on "se oikea", jota ilman en voi elää.

Hänestä tuli elämäni ainoa sisältö. Koulu ei kiinnostanut yhtään. Kyllä se vieläkin sujui, se on geeneissä mutta sillä ei ollut mitään merkitystä. Hän täytti ajatukseni päivin ja öin. Illalla aina viimeisenä tekona ennen nukkumaan menoa ihastelin hänen kuvaansa koneeni ruudulta ja kuuntelin eräitä tiettyjä kappaleita (joita en voi enää kuunnella ilman että tulee hirvittävän surulllinen olo.) Varsinkin tilanteen pahentuessa aloin nähdä valheellisen toivorikkaita unia. Aamulla oli sitten aina katkera olo kun olisi vaan halunnut nukahtaa uudestaan mutta oli pakko raahautua kouluun kiduttamaan itseäni katsomalla häntä. Kävin koko ajan vain ihastuneemmaksi ja epätoivoisemmaksi ja hän selvästikin vain ärtyneemmäksi.

Sitten tuli 13.3.2007 ja maailmani romahti. Se sattui, sattui paljon enemmän kuin se itsemurhahakuinen juoksupyrähdys sen jälkeen. Kaikesta aiheuttamastaan tuskasta huolimatta tuo päivä oli kuitenkin vapautus. Tilanne oli jopa minun järjelläni selkeästi ohi. Siinä tilanteessa, missä olin, olisi mikä tahansa ratkaisu ollut tervetullut. Kuitenkaan en voinut estää itseäni vaan vaivuin melko apaattiseen tilaan, jota kesti noin kuukauden. Eräs kaunis päivä pääsin sitten hänestä yli. Aivan silmänräpäyksessä. Se oli outoa mutta ainakin oli paljon parempi olla nyt. Sain elämänhalunikin takaisin ja siitä lähtien olen ollut vielä iloisempi kuin ennen näitä tapahtumia. Niin, talven episodi oli ohi...

Paitsi ettei ollutkaan. Pari päivää sitten mennessäni nukkumaan tulin yht'äkkiä ajatelleeksi taas pitkästä aikaa häntä. Mietin, miten hän koki tämän kaiken ja mahtoiko hän suoda enää ajatustakaan koko asialle. Ajattelin, että olisi mukavaa päästä juttelemaan hänen kanssaan niistä ajoista ikään kuin objektiivisesta näkökulmasta nyt kun se ei enää tietyllä tavalla kosketa itseäni. Kuin kutsuttuna (en todellakaan kutsunut), hän ilmestyi uneeni seuraavana yönä tuoden mieleeni kaiken menneen. Voin sanoa, että se v***tti. Nyt olen taantunut monta kuukautta enkä tiedä mitä tehdä. En ole mielestäni oppinut mitään muuta kuin että pelkkä teksti ei koskaan, missään eikä milloinkaan voi mitenkään vastata kasvokkain käytyä keskustelua, ei vaikka mikä olisi.

Edit 20.7.2007: Nyt tästä on selvitty taas - tällä kertaa luultavasti lopullisesti.