1990 -luvulla Bristolista alkunsa saanut trendikäs musiikkityyli trip-hop (tai Bristol sound) kuului myös allekirjoittaneen suosikkilistalle (ja kuuluu edelleen). Massiva Attack on varmasti kuuluisin genren edustaja ja muita ovat vaikkapa sellaiset nimet kuin Moloko, Tricky ja Björk. Itselleni tärkein bändi oli kuitenkin Portishead. Dummy (1994) ja Portishead (1997) : "music noir", levyt täynnä ahdistusta, Beth Gibbosin riipivä ääni... aivan omalaatuinen soundi. Suorastaan traumaattisen masentavaa. Kaksi ehdotonta klassikkoa. Trip-Hop hävisi kuvioista ja Portisheadille sitten tulikin 11 vuoden tauko...
...joka päättyi viimein kun sain levyn kannettua ulos Äxästä. Tietenkään se ei olisi trip-hoppia, ennakkoajatukseni. Mutta ensimmäinen kierros oli aikamoista nikottelua. Bethin ääni oli yhtä riipivän kaunis kuin ennenkin mutta muuten mitä ihmettä? Dummyn pehmeät biitit ovat saaneet kyytiä. Raaka krautrock jyrää! Tämä levy saataa olla monelle Portis-fanille kauhistuttava pettymys. Onneksi minä olen saanut tukevan annoksen yllättävää krautrokkia joten en tullut tyrmätyksi.
Ei tämä pelkkää krautrokkia ole, Silence toki aloittaa mukavan kraut-junnaavasti, äänivalli käy päälle joka suunnalta ja kuten kaikki painajaiset, loppuu juuri ennen loppuratkaisua kuin seinään. Hunter on varmasti kaikkien aikojen "music noir" -kipale ja akustinen kitara astuu Portisheadin äänimaisemaan. Nylon Smile juonittelee eteenpäin näennäisen vaivattomasti mutta taustalla tapahtuu koko ajan jotain. Ja se Bethin ääni... The Rip alkaa akustisella kitaralla mutta loppua kohden päästään elektoriseen tilutteluun. Arvaamatonta menoa. Plastic on ehkäpä "perinteisin" Portis-biisi viitaten aikaisempaan tuotantoon. Hassu tuuletinpropelli pyörii biisissä.
Loppu onkin sitten kunnon menoa! We Carry On krautjunnaa taas oikein kunnolla, ties mitä patarumpuja ja muuta siritystä ja säröä vaanii taustalla. Deep Water on ihan ihme seko folkkibiisi, pelottavaa kamaa. Machine Gun viimeistään paukauttaa pellolle kaikki vertailut aikasempiin levyihin. Bethin ääni tuo kontrastia armottomaan rumputykitykseen. Biisin loppupuolella ilmestyvä tiluttelu tuo Kraftwerkin mieleen eikä edes vähän. Ja Terminaattorin. Small on taas aivan ehdotonta psykedeliaa, Amon Düül anyone? Oma suosikkini joka tapauksessa. Magic Doors on tässä joukossa jopa pikkunätti biisi. Threads lopettaa levyn juuri niin epätoivoisiin tunnelmiin kuin pitääkin.
Third on ehdoton klassikkolevy joka yllättää samalla tavalla kuin edeltäjänsä viime vuosikymmenellä, silloin trip-topin ja nyt raaemman krautrokin avulla. Ei tämä levy kaikille sovi mutta haasteista pitäville tämä on ehdottomasti vaivan arvoinen. Jos aikaisempien levyjen liika elektronisuus karkoitti, niin nyt kannattaa kokeilla. Ehdotonta kummitusmusiikkia.
