Tämä "muna vai kana" -tapainen mieti pulpahti aivoituksiin eilen kun silmäilin Dalai Llamasta kertovaa kirjaa.

Kumpi tuli ensin tunne vai järki? Kumpaa tarvitaan enemmän järkeä vai tunnetta? Kumpi määrittelee enemmän ihmistä ihmisenä?

Näin juuri heränneenä en valitettavasti vielä tähän alkuun kerro mietteitäni, koska osaltaan en ole vielä saanut mietteitä koottua tarpeeksi mihinkään muuhun kuin yksittäisten ajatusten listaan. Punainen lanka on kädessä, mutta en ole vielä seurannut sitä mihin se vie.

Älkää kuitenkaan antako minun vajavaisen alustuksen estää mielipiteittenne ja ajatustenne julkituomista. Ajattelen paremmin treenien jälkeen -toivottavasti.

Keskustelemisiin...

Hyvä aihe pohtia, itse olen parin viimeisen sadepäivän aikana selaillut Platonin Lait teosta, jossa tutkitaan yhteiskunnan lakeja ja normeja. Suurimmat ristiriidat ja vaikeudet tulevat kun nämä kaksi peruselementtiä kohtaavat. Tunne ja järki.

Paras lopputulos saadaan kun nämä elämän peruspalikat on tasoissa toistensa kanssa. Mutta uskoisin ihmisiä ohjaavan enemmän tunne kuin järki.

Maailmassa jossa järki tulisi ennen tunnetta ei olisi:

-sotia
-niin paljon rikollisuutta (raiskaus, pahoinpitely, murha)
-rasismia
-jne.

Eli uskoisin tunteidemme hallitsevan maailmaa. Jossain määrin. Siksi meille on annettu järkeä, jotta voisimme tehdä itse johtopäätöksemme tunteidemme pohjalta (teenkö oikein, miten tekoni vaikuttavat muihin).

Vaikka loogisella systemaattisella ajattelulla(järjellä) on puolensa, en kuitenkaan haluaisi asua sellaisessa maailmassa. Olisiko tilaa rakkaudelle? Yksiavioisuudelle? Suvun jatkamisen kannaltahan olisi järkevää vaihtaa kumppania usein, näin karttuisi 'genepool' paremmin. Katoaisiku maailmasta myös taide, ei varmaan kokonaan mutta monet artistit ovat hyvin vahvasti tunnepohjaisia ihmisiä, saisimme seuraavaa mestariteosta odotella hyvän tovin. Entä aatteellisuus, ritarillisuus, uskollisuus, todellinen ystävällisyys, hyveellisyys (ja kaikki muut -suus, -syys sanat).

Itse siis elän mielelläni nykymaailmassa, kärsimyksen ja sodan keskellä. Tiedä sitten sanoisinko noin jos Suomessa olisi sota ja nälänhätä. Tällä hetkellä menen mielelläni tunteideni vallassa, ja lisään järkeä tarvittaessa. Nautin elämästäni 99% ajasta joten en voi valittaa, ja kunhan elämäni naisen löydän niin varmasti olen enemmän tunteideni orja .

Mä kirjotin paljon ja sanoin vähän, sä kirjotit vähän ja sanoit paljon.

Toi osa että pärjää paremmin kun heittäytyy asioihin järjellä ei tunteella on hyvin totta. Olet missä tahansa tilanteessa niskanpäällä jos "vastustajasi" tunteet on pinnalla ja itse voit viileästi ja loogisesti ajaa omaa asiaasi.(itse en tätä osaa, ja välillä harmittaa)

_Jarno_ muokkasi viestiä 18:50 18.08.2006

Jep, kun on tarpeeksi väsynyt päässä on yksi ajatus kerrallaan ja se on näin ollen helpompi kirjoittaa, kun minulla on aina ollut ihan kouluajoista lähtien se ongelma, että kynä ei pysy ajatusteni perässä jos olen "pirteä". Ajatukset pakkautuvat klöntiksi ja muodostavat tulpan aivoissa josta sitten ei tule aivoituksen aivoituksta ilmoille.

Noin ja sitten asiaan...

Voiko järjellä saada selkoa tunteista? Tämä on se mikä minua hieman hämmästyttää ja kummastuttaa, että miten homma (järjellä selitetään tunteita) käytännössä toimii? Eikös silloin järki leikkaa tunteita siihen muottiin, mitä kyseinen ihmistaimi pitää "järkevänä"?

Tämän takia mielipiteeni on, että tunteita ei voi "järkeillä".

Voiko sitten järkeä tunteilla? Hmm...
Mieleen laukkaa pakostakin järjestettyt avioliitot. Nehän perustuivat pelkkään järkeen (nainen on hyvästä perheestä, sopiva miehelle, jne jne.). Ja en jaksa uskoa, että jok' ikinen järjestetty avioliitto olisi ollut / on epäonnistunut, että koko liitto olisi yksi tunnetyhjiö, minkä täyttää vain arjen rutiinit ja yhteisön normit.

Kumpi määrittelee enemmän ihmistä ihmisenä? Mielestäni juuri tunteet, tiedän että tämä ei ole pelkästään "meille" lajispesifinen ominaisuus, mutta silti pidän sitä näistä kahdesta selvästi "ihmisen merkkinä".

Jaa, kumpaa minusta löytyy enemmän? En todellakaan tiedä. Ainut asia minkä voin sanoa varmuudella, että molempia löytyy.

Se mikä minua on myös ihmetyttänyt (näin vanhempana) minkä takia nuorisokulttuuri suhtautuu "järkeen" hyvin kielteisesti.

Tästä selvimmät esimerkit ovat Duudsonit ja vastaavat "satutetaan itseämme ja pistetään paikkoja paskaksi" - tv-ohjelmat. Näin nykypäivänä, mutta osattiin sitä jo minun nuoruudessa. Haukkumasanat "hikke ja hikari" olivat suunnilleen kauheimmat nimittelyt millä pikku pojankoltiaista pystyi solvaamaan.